27.6.2018 - No Comments!

Vaarin kesä 1918

Aikamatka menneiden sukupolvien elämään houkuttelee ja kiehtoo omista juuristaan kiinnostuneita. Oman sukuhistorian kautta voi tutustua erilaisiin henkilöihin, elämänpiireihin, paikkoihin, ammatteihin ja eri vuosikymmenten arkeen. Kaunokirjallisuutta lukemalla pääsee myös sukeltamaan erilaisiin maailmoihin. Omien sukupolvien tarinat tulevat eri tavalla iholle. Omakohtaisuus herättää vahvoja tunteita.

Vuoden 1918 muistovuoden lehtiartikkelit, näyttelyt ja seminaarit, uudet kirjat ja elokuvat ovat herättäneet monia pohtimaan oman sukunsa vaiheita sata vuotta sitten. Mitä tiedän sukulaisteni kohtaloista sata vuotta sitten sisällissodan aikaan?

Oma Jukka-vaarini oli vuonna 1918 Hennalassa, vankileirillä Lahdessa. Ei siitä sen enempää puhuttu mummolassa eikä kotona. Vankileiri oli sana, jonka sisältö ei lapselle auennut. Hennala näyttäytyi minulle jonkinlaisena vaarin nuoruudenseikkailuna. Minä muistan vähäpuheisen Jukka-vaarin mummulan pihapuuhun ripustetusta narukeinusta, itse nikkaroidusta pienestä punavalkoisesta keinutuolista ja Lillukka-vasikasta, jota sain hoitaa.

Kun olin teini-ikäinen, vaari kuoli vanhainkodissa. Kun viimeisen kerran näin vaarin, hän oli laihtunut kovasti. Muistan silloin ajatelleeni, että luurankomainen vanhus on kuin suoraan keskitysleiriltä. Siinä vaiheessa olin jo lukenut Anne Frankin päiväkirjan ja tiesin juutalaisten holokaustista. Vuosi 1918 Suomessa, vankileirit ja nälkiintyneet vangit eivät sen sijaan tulleet ollenkaan mieleeni. Koulun historiantunneilla 1970-luvulla tämä sota oli ohitettu aika nopeasti.

Vaarin kuoleman jälkeen sisällissodista ja poliittisista levottomuuksista ovat muistuttaneet jatkuvat uutiset maailmalta, pakolaiset ja turvapaikanhakijat ensin Chilestä ja Vietnamista, sitten Somaliasta, Balkanilta, Syyriasta. Nykypäivän pakolaisten kokemukset vertautuvat monen suomalaisen omien sukupolvien muistoihin ja kertomuksiin esimerkiksi naisten ja lasten evakkomatkasta Karjalasta Suomeen, tylytyksestä ja ryssittelystä uudella kotipaikalla, nuorista tytöistä saattelemassa karjaa Lapista Ruotsiin, poltetuista taloista. Vuoden 1918 muistovuosi nostaa esiin tapahtumat, jotka ovat julmia, raakoja, kauhistuttavia. Ja joista perheissä ei ole ehkä paljoa puhuttu.

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee blogissaan museoiden merkitystä vaikeiden historian vaiheiden käsittelyssä. Hän viittaa Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määritelmään museoiden tehtävästä. ”Museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä.”

Taiteella on samanlaisia vaikutuksia. Ravistelevia kokemuksia ovat itselleni tänä vuonna olleet esimerkiksi Anneli Kanton kirjasta dramatisoitu Kom-teatterin näytelmä Veriruusut tai lukupiirissä kerrattu F.E.Sillanpään klassikkoromaani Hurskas kurjuus (1919).

Vuoden 1918 kollektiivinen muistelu herätteli minuakin ottamaan selvää Jukka-vaarin vankileiriajasta. Asiakirjat kertoivat, että 22-vuotias nuori mies vietti vankileirillä kaksi ja puoli kuukautta, vapusta heinäkuulle.

Ainoa perhepiirissä kuulemani muistelukertomus vaarin vankileiriajasta liittyy kotiinpaluuseen. Omaiset kiittelivät naapurin vanhaa emäntää, joka ymmärsi, että nälkiintyneen ruokailu pitää aloittaa hyvin pienistä annoksista. Mitä vaari reilun kahden kuukauden aikana Lahden Hennalassa näki ja koki, siitä ei puhuttu.

Tutkimuksia lukemalla saa kuitenkin tietoa. Hennalassa oli enimmillään 13 000 vankia, joista 2200 naisia ja lähes 300 alle 16-vuotiasta lasta. Vankeja teloitettiin kasarmi 5:n takana olevassa metsikössä. Joukkohaudalla on nykyisin kuusiaidalla ympäröity puistikko muistomerkkeineen. Teloitusten lisäksi vankeja kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Tulirokko ja espanjantauti raivosivat.

Vaari selvisi takaisin kotikyläänsä olosuhteista, joissa ihmisarvoa ei ollut. Vastaavia kokemuksia on sodan jaloissa sinnittelevillä tai pakenevilla lapsilla ja aikuisilla parhaillaankin eri puolilla maailmaa.

Tietoisuus omasta historiasta antaa perspektiiviä tämän päivän kohtaamisiin. Suomalaisten parin sukupolven takaiset kokemukset sisällissodasta ovat yllättävän lähellä. Monella maahanmuuttajalla sota on osa oman elämän tarinaa.

Liisa Lauerma
projektipäällikkö

Vaarin kanssa

Vaarin kanssa

Published by: admin in Muistot

Leave a Reply