Archives for kesäkuu 2018

27.6.2018 - Kommentit pois päältä artikkelissa Vaarin kesä 1918

Vaarin kesä 1918

Aikamatka menneiden sukupolvien elämään houkuttelee ja kiehtoo omista juuristaan kiinnostuneita. Oman sukuhistorian kautta voi tutustua erilaisiin henkilöihin, elämänpiireihin, paikkoihin, ammatteihin ja eri vuosikymmenten arkeen. Kaunokirjallisuutta lukemalla pääsee myös sukeltamaan erilaisiin maailmoihin. Omien sukupolvien tarinat tulevat eri tavalla iholle. Omakohtaisuus herättää vahvoja tunteita.

Vuoden 1918 muistovuoden lehtiartikkelit, näyttelyt ja seminaarit, uudet kirjat ja elokuvat ovat herättäneet monia pohtimaan oman sukunsa vaiheita sata vuotta sitten. Mitä tiedän sukulaisteni kohtaloista sata vuotta sitten sisällissodan aikaan?

Oma Jukka-vaarini oli vuonna 1918 Hennalassa, vankileirillä Lahdessa. Ei siitä sen enempää puhuttu mummolassa eikä kotona. Vankileiri oli sana, jonka sisältö ei lapselle auennut. Hennala näyttäytyi minulle jonkinlaisena vaarin nuoruudenseikkailuna. Minä muistan vähäpuheisen Jukka-vaarin mummulan pihapuuhun ripustetusta narukeinusta, itse nikkaroidusta pienestä punavalkoisesta keinutuolista ja Lillukka-vasikasta, jota sain hoitaa.

Kun olin teini-ikäinen, vaari kuoli vanhainkodissa. Kun viimeisen kerran näin vaarin, hän oli laihtunut kovasti. Muistan silloin ajatelleeni, että luurankomainen vanhus on kuin suoraan keskitysleiriltä. Siinä vaiheessa olin jo lukenut Anne Frankin päiväkirjan ja tiesin juutalaisten holokaustista. Vuosi 1918 Suomessa, vankileirit ja nälkiintyneet vangit eivät sen sijaan tulleet ollenkaan mieleeni. Koulun historiantunneilla 1970-luvulla tämä sota oli ohitettu aika nopeasti.

Vaarin kuoleman jälkeen sisällissodista ja poliittisista levottomuuksista ovat muistuttaneet jatkuvat uutiset maailmalta, pakolaiset ja turvapaikanhakijat ensin Chilestä ja Vietnamista, sitten Somaliasta, Balkanilta, Syyriasta. Nykypäivän pakolaisten kokemukset vertautuvat monen suomalaisen omien sukupolvien muistoihin ja kertomuksiin esimerkiksi naisten ja lasten evakkomatkasta Karjalasta Suomeen, tylytyksestä ja ryssittelystä uudella kotipaikalla, nuorista tytöistä saattelemassa karjaa Lapista Ruotsiin, poltetuista taloista. Vuoden 1918 muistovuosi nostaa esiin tapahtumat, jotka ovat julmia, raakoja, kauhistuttavia. Ja joista perheissä ei ole ehkä paljoa puhuttu.

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee blogissaan museoiden merkitystä vaikeiden historian vaiheiden käsittelyssä. Hän viittaa Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määritelmään museoiden tehtävästä. ”Museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä.”

Taiteella on samanlaisia vaikutuksia. Ravistelevia kokemuksia ovat itselleni tänä vuonna olleet esimerkiksi Anneli Kanton kirjasta dramatisoitu Kom-teatterin näytelmä Veriruusut tai lukupiirissä kerrattu F.E.Sillanpään klassikkoromaani Hurskas kurjuus (1919).

Vuoden 1918 kollektiivinen muistelu herätteli minuakin ottamaan selvää Jukka-vaarin vankileiriajasta. Asiakirjat kertoivat, että 22-vuotias nuori mies vietti vankileirillä kaksi ja puoli kuukautta, vapusta heinäkuulle.

Ainoa perhepiirissä kuulemani muistelukertomus vaarin vankileiriajasta liittyy kotiinpaluuseen. Omaiset kiittelivät naapurin vanhaa emäntää, joka ymmärsi, että nälkiintyneen ruokailu pitää aloittaa hyvin pienistä annoksista. Mitä vaari reilun kahden kuukauden aikana Lahden Hennalassa näki ja koki, siitä ei puhuttu.

Tutkimuksia lukemalla saa kuitenkin tietoa. Hennalassa oli enimmillään 13 000 vankia, joista 2200 naisia ja lähes 300 alle 16-vuotiasta lasta. Vankeja teloitettiin kasarmi 5:n takana olevassa metsikössä. Joukkohaudalla on nykyisin kuusiaidalla ympäröity puistikko muistomerkkeineen. Teloitusten lisäksi vankeja kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Tulirokko ja espanjantauti raivosivat.

Vaari selvisi takaisin kotikyläänsä olosuhteista, joissa ihmisarvoa ei ollut. Vastaavia kokemuksia on sodan jaloissa sinnittelevillä tai pakenevilla lapsilla ja aikuisilla parhaillaankin eri puolilla maailmaa.

Tietoisuus omasta historiasta antaa perspektiiviä tämän päivän kohtaamisiin. Suomalaisten parin sukupolven takaiset kokemukset sisällissodasta ovat yllättävän lähellä. Monella maahanmuuttajalla sota on osa oman elämän tarinaa.

Liisa Lauerma
projektipäällikkö

Vaarin kanssa

Vaarin kanssa

11.6.2018 - Kommentit pois päältä artikkelissa Esineet heräävät eloon ja kuljettavat tarinaa Aikamatkalla-työpajoissa

Esineet heräävät eloon ja kuljettavat tarinaa Aikamatkalla-työpajoissa

Kahden viime vuoden aikana olen vetänyt useita Aikamatkalla-työpajoja. Työpajoissa olen opettanut lapsille ja aikuisille, mitä esineteatteri on. Esineteatteri on yksi nukketeatterin osa-alueista. Nukketeatterissa kysymys on siitä, että eloton materiaali herätetään henkiin yhden tai monen ihmisen avustuksella. Nukke voi olla taitavasti rakennettu, monimutkainen kokonaisuus tai yksinkertaisesti pelkkä esine.

Nukketeatterin tekemisessä esineet ovat kiinnostavia, erityisesti käytetyt, vanhat esineet. Vanhoissa esineissä on taikaa. Salaperäinen, näkymätön tarinoiden verho ympäröi niitä, koska esineisiin jää aina käyttäjänsä jälki, merkki.

Vanhoissa esineissä näkyy kulumia, on naarmuja, on halkeamia; ne ehkä on maalattu moneen kertaan uudelleen. Kun esineet on tehty kestävistä materiaaleista kuten puusta tai raudasta, ne voivat aloittaa aina elämänsä uudelleen.

Esineteatterissa esineet saavat oman tahdon, oman äänen, ja ne liikkuvat kukin omalla tavallaan. Esineet ovat silloin tuntevia ja ajattelevia. Ne heräävät eloon avustajan välityksellä.

Avustaja, joka liikuttelee esinettä, päättää, mikä tyyli ja tapa kullekin esineelle sopii. On hyvä kokeilla erilaisia tapoja liikkua ja esinettä kannattaa käyttää luovasti, irrottautua edellisestä käyttöesineen tehtävästä ja rakentaa esineelle uusi tehtävä. Esine itsessään voi olla jo valmiiksi tietyn muotoinen niin, että on helppo keksiä sille uusi rooli näyttämöllä.

Vyö on upea käärme, vispilä on rouva hienohelma, rahapussi juttelee miehen suulla.

Kun esine alkaa puhua, niin sellaista elämää esineet eivät koskaan osanneet itselleen odottaa ja uskon, että ne hykertelevät tyytyväisyydestä.

Mielikuvitus on aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista. Sen ansiosta voimme täysin heittäytyä esineiden kautta rakennettuun tarinaan. Mielikuvitus täydentää tarinaan asioita, jotka konkreettisesti puuttuvat. Kykymme kuvitella luo puuttuvat asiat esineen ympärille ja siten pystymme eläytymään esineen esittämään hahmoon.

Otetaan esimerkki. Vanha kenkälesti lepää sinisen kankaan päällä. Se on kauniin värinen, kiinnostavan muotoinen, sitä on miellyttävä katsella. Vanha esine avaa oven menneeseen, aikaan, jolloin suutari rakensi lestin avulla kenkää.

Nukketeatterissa kenkälesti saa uuden tehtävän. Se esittää yhdessä muiden erikokoisten lestien kanssa pukkia sadussa Kolme pukkia ja peikko. Tämä vanha tuttu satu saa aivan uuden lähdön, kun näyttämölle asettautuu suutarin välineistöä.

Aikamatkalla-työpajojen aikana olen esittänyt sadun pukeista ja peikosta yhdessä lasten kanssa monta kertaa.

Mikä on peikko? Lapset ovat valinneet peikoksi puuhöylän. Ja miten hurja ja pelottava tuo puuhöylä voikaan olla, kun se örisee, ärisee ja uhkailee sillan alla ylikulkeville kenkälesteille.

Monelta lapselta menevät sormet suuhun, kun he jännittävät, kuinka tarinassa oikein käy, vaikka kaikki tietävät, kuinka tarina loppuu.

Minä kerron tarinan ja lapset tulevat mukaan kerrontaan tekemällä äänitehosteita omalla suullaan, taputtamalla ja tömistelemällä. Tunnelma on katossa. Yhdessä luotu jännite nappaa mukaansa.

Loppukohtauksen koittaessa eläydymme tarinaan niin voimakkaasti, että voimme tuntea kosken kuohujen pärskähdyksen ihollamme, kun peikko lentää virtaavaan koskeen ja kulkeutuu kaukomaille kauaksi pois. Sormet ovat nyt pois suusta, ja levollinen hymy on palannut kasvoille. On loppuaplodien aika.

Anne Lihavainen, nukketeatteritaiteilija

 

Aikamatkalla-draamatyöpajoissa on hyödynnetty perheiltä saatavia omia esineitä. Anne Lihavaisen ohjaama esineteatterituokio meneillään päiväkoti Liinakossa.

Aikamatkalla-draamatyöpajoissa on hyödynnetty perheiltä saatavia omia esineitä. Anne Lihavaisen ohjaama esineteatterituokio meneillään päiväkoti Liinakossa.