1.6.2020 - No Comments!

Kesäretkellä

Koronakevään poikkeusoloissa retkeily kotikulmilla ja lähimetsissä on ollut suosittua ajanvietettä. Näyttää siltä, että nyt alkavana kesänäkin lomalaiset virkistäytyvät enimmäkseen lähikohteissa tai mökeillä ja suuntaavat matkansa kotimaahan.

Kysyimme kevään Aikamatkalla-kurssilaisilta Helsingistä ja Vantaalta, mitä lapsuuden kesistä on jäänyt mieleen. Kurssilaisten muistot kertovat, että elämysten perässä ei välttämättä tarvitse matkustaa kauas. Tärkeitä kesämuistoja syntyy lähellä, pienistä suurista yhdessäolon hetkistä.

Saija kertoo kesästä kaupungissa: ”Muistan omista lapsuuden kesistä kuinka Helsingissä oli leikkipuiston kesäruokailu missä kävimme kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa useana kesänä. Tunnelma oli kiva ja kesät lämpimiä.” Tunnelmallinen kaupunkijuhannus vietettiin perheen kanssa Seurasaaressa kokkoja katsellen. Mummolassa Keski-Suomessa pääsi metsään ja tädin kanssa mustikkaan. ”Illalla syötiin sitten mustikkamaitoa serkkujen kanssa.”

Tainan kesämuistot liittyvät mereen ja uimiseen sekä pyöräilyyn ja isovanhempien kanssa vietettyyn aikaan. Kohokohtia olivat retket merenrannalle Vaasan lähistöllä Munsalassa. ”Siellä on aivan mahtavan pitkä hiekkaranta ja matalaa, pitkälle saa kahlata että pääsee uimaan.” Matkalla rannalle poikettiin Hännisen leipomoon ja ostettiin munkkipossut. Joskus aika kesällä kävi myös pitkäksi, kun vanhemmat olivat töissä ja piti olla yksin kotona. ”Vaikka asuimme kerrostalossa jossa kavereita oli, eivät he aina olleet mukana.”

Vilman mieluisa kesämuisto on uiminen iskän mökillä. ”Mökillä snorklasin ja katselin kaloja sekä uin erilaisten uimapatjojen kanssa. Kesäisin vietämme aikaa isolla ystäväperheporukalla. Perheiden lapset ovat kohtalaisen saman ikäisiä ja heidän kanssa jaksoimme aina puljata vedessä ja saunoa monta tuntia. Parasta oli tehdä erilaisia hyppyjä laiturilta tai yrittää pudottaa muita veteen”.

Äidin kanssa Vilma retkeili puutarhalle. ”Muistan, kuinka kävimme hakemassa kesäkukkia aina tietystä puutarhasta ja sitten minä sain istuttaa niitä äitin kanssa. Kanankakka jaksoi aina kummastuttaa minua. Muistan hyvin sen tunteen, mikä aina tuli, kun lähdimme kukkaostoksille ja takakontti oli täynnä kukkia!”

Uintireissut ja kesän kukat ovat Sonjankin parhaita muistoja. Kuumina kesäpäivinä koko perhe pyöräili läheiselle uimarannalle. ”Vesi oli kylmää ja minulla kesti aikaa, että uskalsin kunnolla veden alle, mutta sitten en olisi malttanut lähteä pois. Uimarannalla oli kavereita omien perheidensä kanssa ja leikimme vedessä rantaleluilla ja rakensimme hiekkalinnoja. Äiti oli pakannut mukaan evästä: mehua, kahvit aikuisille, viinirypäleitä ja voileipiä ja söimme niitä viltin päällä lämmitellen samalla auringossa. Kun pyöräilimme takaisin kotiin, pysähdyimme matkalla poimimaan luonnonkukka-kimpun ja laitoimme sen maljakkoon kotiin päästyämme. Nämä rantaretket olivat mielestäni lapsena yksiä parhaimmista asioista, joita teimme kesälomalla.”

Annikan uimarannat löytyivät Luukista ja Kaitalammelta, jonne isä vei lapsia autolla. Vähän isompana matka taittui polkupyörällä, 12 kilometriä suuntaansa. ”Ei ollut vaihdepyöriä eikä pyöräilykypäriä, mutta aina päästiin perille ja kotiin ja kivaa oli!”.

Annikan kesään kuului myös kotimaanmatkailua. ”Perheen kanssa tehtiin myös monena kesänä automatkoja ympäri Suomea ja lomailimme yleensä viikon jollakin vuokramökillä, jossa pääsi saunomaan ja uimaan.  Sieltä mökiltä sitten tehtiin autoretkiä lähiympäristöön ja tutustuttiin erilaisiin paikkoihin ja nähtävyyksiin. Muistan, että pitemmät automatkat yleensä aina nukuin ja perille tultuamme ihmettelin, missä olemme? Kun olin 11-vuotias perheeseemme hankittiin Rottweiler- koira. Siellä se "ihmisen kokoinen" koira matkusti siskoni ja minun välissä takapenkillä makoillen vuorotellen jomman kumman sylissä.”

Sannan perheen auto suuntasi kesällä isän kotipuoleen Rääkkylään. ”Automatka kesti noin kolme tuntia, teimme eväät ja pysähdyimme puolessa välissä matkaa. Levähdyspaikalla söimme eväät. Tauko oli hyväksi, sai syödä voileipiä ja juoda maitoa. Kylmälaukussa juomat ja leipäpalaset pysyivät kuumana kesäpäivänä viileänä.
Kun pääsimme perille isämme pikkuveli Matti oli meitä vastassa. Matti asui koko ikänsä kotitilalla. Hänellä oli paljon lehmiä ja vasikoita. Lehmät saivat vapaana liikkua pihalla. Piti vain varoa lehmän lantakasoja, ne meinasi piiloutua pitkän ruohikon alle. Kerran minulle kävi niin että hellepäivänä ollessani paljain jaloin, astuin lantakasaan. Kuuma lanta pursusi varpaideni välistä. Sen jälkeen oli tietysti jalkojen pesun aika.
Matti-sedällä oli myös paljon suomenajokoiria joita hän kasvatti ja myi niitä. Sain hoitaa ja ruokkia niitä siellä ollessamme. Tykkään todella paljon eläimistä ja koirien hoitaminen oli todellakin mieluista hommaa.”

Myös Minnalla on hyviä muistoja maalaiselämästä ja lehmistä. ”Monesti oltiin heinäpellolla. Ilma oli todella kuuma. Sain laittaa seipäisiin tappeja. Homma alkoi jossakin vaiheessa tuntua tylsältä ja sain luvan nostaa heinähangolla seipäälle heiniä. Joskus heinien seasta putkahti sammakko, joskus kaninpoikanen.  Sain myös viedä kahvia pellolle koska työtätekeviä sukulaisia oli joskus jopa kymmenen. Veli ajoi traktoria vaikka oli ehkä 10-vuotias. Eväitä sain olla myös välillä valmistamassa äidin kanssa. Leikimme usein piiloa seipäiden takana ja kuvittelimme niiden olevan peikkoja. Toinen asia mistä tykkäsin oli ötökät ja laitumelle ajetut lehmät. Olin itse kuljettamassa lehmät usein laitumelle. Rakastan lehmiä sen takia vielä tänäkin päivänä. Vaikka matkaa tietä pitkin lehmien laitumelle oli kaksi kilometriä saatiin ne aina kunnialla navetasta sinne siirrettyä. Lehmät pomppivat iloisina kun pääsivät ulos. Ikinä en niitä pelännyt vaikka isoja olivatkin.  Muistan myös vasikat, etenkin pikkupyrrit.”

 

Omia retkikavereita Ruskeasuolla

Lasten kanssa on retkeilty päiväkodissakin. Minna ja Jeanette Ruskeasuolta kertovat, kuinka retkiä on tehty yhdessä ikiomien villasukkapupujen kanssa ilmiöoppimisen merkeissä. Toukokuussa puput seikkailivat lähimetsässä. Lapsi kuvasi oman pupunsa valitsemassaan paikassa ja kertoi miksi juuri se on metsässä kiva paikka. Omien pupujussien seurassa myös metsän jänisten elämä on tullut lapsille tutuksi. Eläinten värin vaihtumista, ruokailua ja jälkiä on yhdessä seurattu ympäri vuoden.

"Niin kuin poimit mansikoita, poimi onnen pipanoita!", loruilee Uppo-Nalle (Elina Karjalainen, Uppo-Nallen ystäväkirja). Pian alkavat kaivatut kesälomat. Niiden jälkeen voikin jakaa yhdessä lasten ja perheiden kanssa mitä kaikkea on lomalla koettu. Millaisia ovat kesän 2020 parhaat muistot?

Hyvää kesää!

Liisa Lauerma, FM
Aikamatkalla-kouluttaja

Kysymyksiä kesämuistojen virittelyyn ja jakamiseen löydät Aikamatkalla-materiaalit -sivulta:

Kysymyskortit suomeksi:
https://www.aikamatkalla.fi/kysymyskortit/
https://www.aikamatkalla.fi/wp-content/uploads/2018/01/Aikamatkalla-kysymyskortit_vuodenajat.pdf

Kysymyskortit englanniksi:
https://www.aikamatkalla.fi/questions/
https://www.aikamatkalla.fi/wp-content/uploads/2020/04/1_seasons.pdf

4.4.2020 - No Comments!

Tervetuloa Orvokkien Aikamatkalla-bussin kyytiin

Orvokkien Aikamatkalla-kaverit

Orvokkien päiväkotiryhmässä toteutetaan Ebeneser-säätiön Aikamatkalla-hankkeessa 2015-18 kehitetyn toimintamallin mukaista Aikamatkalla-toimintaa. Aikamatkalla varhaiskasvatuksessa vahvistetaan lasten ja perheiden osallisuutta sekä yhteisöllistä ja ilmaisun monia muotoja hyödyntävää oppimista.

Päiväkoti Ebeneserin Orvokkien ryhmä koostuu kahdestakymmenestä enimmäkseen 3-4 -vuotiaasta lapsesta ja kolmesta työntekijästä. Monikulttuuriset perheet rikastuttavat ryhmäämme kuuden eri kielen ja kulttuurin muodossa. Toimintakauden alussa syksyllä lapset ja työntekijät pääsivät matkustajiksi punaiseen kartongista leikattuun Aikamatkabussiin, joka askarreltiin yhdessä lasten kanssa ryhmän ilmoitustaululle. Aikamatkailumme alkoi!

Syksyn vanhempainillassa tiedotettiin alkavasta Aikamatkalla-toiminnasta ja perheet virittäytyivät lastensa leikkisään päiväkotielämään ja omiin lapsuusmuistoihinsa kertomalla oman lapsuutensa mieluisasta leikistä toisille vanhemmille. Ryhmän seinälle pyydettiin valokuvia perheistä. Kuvat aktivoivat lapsia kertomaan ”mamasta ja papasta” ja muistuttavat meitä työntekijöitä perheen merkityksestä lapselle. Ryhmän joulukalenterissa jaettiin vuorollaan kaikkien perheiden jouluun ja juhlaan liittyviä pieniä muistoja. Muistot piparkakkujen leipomisesta, joulukorttien askartelusta, sukulaisten tapaamisesta, lumileikeistä ja joululahjoista kiinnostivat lapsia kovasti ja ruokkivat aktiivista keskustelua. Muistoja kysyttiin Aikamatkalla-nettisivulta löytyvien kysymyskorttien avulla. Kukin lapsi sai myös ripustaa kotoa tuodun koristeen ryhmän pikkukuuseen. Toiminnallisessa joulujuhlassa askarreltiin kotoa tuoduista puukauhoista ja kapustoista tonttuja. Lapsille kotoa tuodut muistot ja tavarat ovat olleet erityisen tärkeitä, koska ne muistuttavat omasta perheestä.

Syyskuussa päätimme aloittaa pidempikestoisen Aikamatkalla-projektin, jossa päivittäisiä laulamisia, lorutteluja, satujen lukemista, liikkumista, rakentelua ja leikkimistä rikastutetaan askartelemalla ikiomat Aikamatkakaverit kotoa tuoduista materiaaleista.

Lasten ikiomiin Aikamatkarasioihin (lapsen koristelema vhs-kotelo) pakattiin perheelle pyyntö:

Askartelemme lasten kanssa ikioman maskotin, Aikamatkakaverin, joka pääsee mukaan lapsen leikkeihin. Lähetättekö tässä rasiassa päiväkotiin yhden villasukan, lapasen tai hansikkaan (vanhemman, isovanhemman/muun läheisen, lapsen), josta saamme kaverille vanulla täytettävän vartalon. Lapsi saa suunnitella itse kaverinsa ja me aikuiset autamme lasta toteuttamaan ideansa. Jaamme yhdessä myös tekstiileihin liittyvät muistot ja tarinat.”

Rasiat lähtivät kotiin iltapäivällä päiväkodin pihalta lapsia hakiessa. Varasimme rasioiden viestiä selventämään konkreettiseksi esimerkiksi yhden lapasen ja villasukan, sekä Aikamatkalla-nettisivulta löytyvän kuvan lapsen tekemästä kaverista erityisesti niitä perheitä varten, jotka vasta opettelevat suomen kieltä.

Heti seuraavana päivänä palautui ensimmäinen rasia ja pikkuhiljaa parin viikon kuluessa kaikkien rasiat. Jokaisen rasian avaaminen päiväpiirissä oli jännittävä ja lapselle tärkeä kokemus: ”Tuo on minun mummoni Espanjassa tekemä sukka!”, ”Tuo lapanen oli isillä pienenä!”, ”Tämä on minun vauvapiponi, äiti kertoi. Olinpa minä pieni!”, ”Tämä on äidin hansikas!”

Työstimme Aikamatkakavereita kahden lapsen kanssa kerrallaan. Kun kaverit oli ”syötetty” vanulla pulleiksi, alkoi syntynyt muoto ruokkia mielikuvitusta niin, että ajatus hahmon olemuksesta varmistui lapselle. Kotoa tuodun vartalon lisäksi tarjolla oli nappeja, helmiä, tilkkuja, villalankoja ym. materiaaleja, joita lapsi sai vapaasti valita hahmoaan täydentämään. Työntekijän rooli oli toimia ompelijana ja avustajana lapsen antamien ohjeiden mukaan. Silmille, suulle, harjaksille, hännälle, kielelle, hiuksille ja jaloille löytyi lapsen osoittamat paikat ja pikkuhiljaa alkoi syntyä persoonallisia, ”tekijänsä näköisiä” hahmoja. Aikamatkakaverit työstettiin ompelemalla, jotta ne eivät mene helposti rikki ja niillä voi leikkiä turvallisesti.

Aikamatkakavereita askarreltiin pikkuhiljaa muiden arjen touhujen lomassa. Lokakuussa saimme kaikki kaksikymmentä kaveria valmiiksi ja ne esittäytyivät toisilleen päiväpiirissä ja pääsivät mukaan leikkeihin ja laulamaan.

Pohdimme jatkoa ison ompelu-urakan jälkeen. Teimme tiimissämme työnjaon: yksi otti vastuulleen valokuvausprojektin lasten kanssa: kukin lapsi sai kuvata Aikamatkakaverinsa Ipadilla itse valitsemassaan ja lavastamassaan paikassa päiväkodissa.

Kaksi meistä alkoi pikkuhiljaa kerätä sadutus-menetelmää hyödyntäen tarinoita kavereista yhden lapsen kanssa kerrallaan.

”Kerro satu.
Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot.
Lopuksi luen tarinasi
ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat.”

Lapset kertoivat ihastuttavia tarinoita mm. Mustekalasta, Asimatimadosta, Raketista, Luikerosta ja Pinkkikärpäsestä.

Mustekala-lonkero-perhonen meni matkalle bussilla metsään, jossa oli päiväkoti. Se, jossa oli sydän taivaalla. Ja myös siellä taivaalla oli noita, joka taikoi mustekalan itse noidaksi…”

”Se lentää, se pistää, piip, se on pinkkikärpänen. Siivet on, napista painetaan pim pom. Kärpänen lentää nopeasti pilven päälle kauas…”

Lasten ottamat valokuvat Aikamatkakavereistaan olivat lapsen korkeudelta kuvattuja, persoonallisia ja niistä tuli esiin lasten kiinnostuksen kohteet. Kuvat innostivat jatkamaan valokuvaamista!

Kerroimme, että kukin lapsi voi päästä samaan kuvaan Aikamatkakaverinsa kanssa, vaikka samankokoisina. Miten se on mahdollista? Ensin lapset kuvattiin Ipadilla kirkkaan vihreän kankaan edessä lapsen itse valitsemassa asennossa. Kukin lapsi sai rakentaa itse oman GreenScreen-kuvansa haluamassaan mittakaavassa aikuisen opastuksella: kuva lapsesta ja lapsen itse ottama valokuva yhdistettiin Ipadin GreenScreen-ohjelmaa hyödyntämällä. Marraskuussa perheet saivat ”taikakuvamme” Isänpäivän aikoihin koteihin.

Joululomien jälkeen kokosimme lasten kertomat tarinat ja heidän ottamansa valokuvat yhteen Orvokkien omat sadut -kirjaseksi. Kaikki ryhmän lapset ja perheet saivat tammikuun puolivälissä ikioman kirjan kotiinsa luettavaksi ja tutkittavaksi julkaisukekkereissä, jonne kutsuimme myös perheitä mukaan.

Projektimme huipentui Vallilan kirjaston tarjoamaan tilaisuuteen viedä kirja teksteineen ja kuvineen sekä Aikamatkakaverit ”lavasteineen” vitriininäyttelyyn helmikuun 2020 ajaksi. Omista tuotoksistaan ylpeät Orvokit retkeilivät kirjastoon näyttelyä katsomaan ja satukirjoja lainaamaan.

Lue lisää Aikamatkalla-toimintamallista:

https://www.aikamatkalla.fi

https://issuu.com/ebeneser/docs/aikamatkalla (Aikamatkalla perheiden kanssa – Välineitä osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen varhaiskasvatuksessa: Taina Sillanpää, Liisa Lauerma, Aila Holopainen

https://www.aikamatkalla.fi/materiaalit/ (kysymyskortit, Aikamatkarasia, Aikamatkakaveri)

Lue lisää sadutusmenetelmästä:

https://lapsetkertovat.org/toimintamme/sadutus/sadutus-teoria/ (sadutusohje eri kielillä)

Lue lisää GreenScreen-menetelmästä:

Aikamatkalla perheiden kanssa – Välineitä osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen varhaiskasvatuksessa, sivut 102-204

https://peda.net/lahti/varhaiskasvatus/svl/tm/materiaalipankki2/sovellukset/kpc3

 

Aila Holopainen,

varhaiskasvatuksen opettaja päiväkoti Ebeneserissä, Aikamatkalla-kouluttaja

 

17.10.2019 - No Comments!

Isovanhempien päivää viettämässä

”Mummi hakee iltapäivällä kolmen maissa”, kertoo isä aamulla kolmevuotiastaan päiväkotiin jättäessään. ”Me mennään viikonloppuna iskän kanssa mummolaan junalla”, kertoo nelivuotias. ”Mun grandma ja grandpa puhuvat englantia ja mäkin osaan”, kertoo kolmivuotias. ”Mun mummolla on kissa, mut mä en muista sen nimee”, ”Mun vaarilla on paljon hienoja kiviä, ”Mummolassa on mun äidin vanhat barbit, mä sain leikkiä niillä.”

Isovanhemmat ovat lasten puheissa osa perhettä ja he ovat läsnä lasten ajatuksissa päiväkotipäivän aikana. Omista isovanhemmista myös puhutaan kavereiden kanssa.

Päiväkodisssa myös toisten lasten isovanhemmat tulevat tutuiksi; ”Sun mummi tuli hakemaan!”, kerrotaan ja juostaan yhdessä katsomaan mummin mukana tullutta koiraa aidan takaa.

Lähdimme Ebeneserin päiväkodissa Helsingissä mukaan Aikamatkalla-toimintaan Aikamatkalla-koulutusten innostamana. Uusi päiväkotimme oli toiminut vuoden, kun helmikuussa päätimme, että vietämme kaikissa kolmessa ryhmässä Isovanhempien/läheisten aamu- tai iltapäivää kevään mittaan. Lähetimme kutsut isovanhemmille ajoissa, paria kuukautta aiemmin, jotta työssäkäyvillä isovanhemmilla tai pidempimatkalaisillakin olisi mahdollisuus osallistua. Kutsuttaessa olimme realisteja: Kutsuttiinpa kuinka paljon ennakkoon tahansa, kaikilla ei ole mahdollisuutta tulla paikalle. Kutsussa kerroimme, että osallistua voi myös lähettämällä sähköpostia tai pienen videotervehdyksen päiväkodin sähköpostiin.

Kutsu: Kutsun saatetekstissä viestimme isovanhempien tärkeästä roolista lasten elämässä. Kerroimme, että isovanhemmat saavat tutustua lapsenlapsen kavereihin, leikkeihin ja päiväkodin tiloihin yhteisen herkuttelun ohella. Kerroimme myös, että jaamme yhdessä laulu-ja leikkimuistoja kokoontumalla piiriin. Pyysimme isovanhempia ottamaan mukaan jonkin lelun tai muun tärkeän esineen lapsuudestaan, jos sellainen olisi tallella.

Lapset askartelivat omalla valokuvallaan varustetun kutsun, jonka taakse liimattiin yhteinen  viesti. Lasten vanhemmat toimittivat kutsun vanhemmilleen tavalla tai toisella. Nykyteknologian aikana se on helppoa.

Isovanhempien päivät toteutuivat Ruusuilla huhtikuun puolivälissä, Orvokeilla toukokuun alussa ja Apiloilla kesäkuun alussa. ”Milloin se päivä on?”, ehtivät lapset kysellä monen monta kertaa. Kaikki ryhmät valmistautuivat kohtaamiseen leipomalla pullia edellisenä päivänä valmiiksi.

Aamupalan jälkeen isovanhempia alkoi pikkuhiljaa tulla paikalle ryhmään, jossa Isovanhempien päivää vietettiin. Muut ryhmät järjestivät pitkän aamupäiväulkoilun kyseisenä päivänä, jotta ”juhlijoilla” olisi kaikki päiväkodin tilat käytössään ja oma rauha toimia. Ryhmän työntekijöille suunniteltiin sopivat työvuorot, jotta läsnäolo mahdollistui.

Alku-ujostelujen jälkeen yhdessä leikkiminen ja tutkiminen oli luontevaa; 1-3-vuotiaat Ruusut ja Orvokit  lapset esittelivät heille tärkeitä leikkipaikkoja ja leikkivälineitä isovanhemmilleen. He näyttivät myös omia sänkyjään, pottia ja vaatenaulakoita, josta löytyi ikiomalla valokuvalla varustettu kori. ”Mummi, tule katsomaan meidän ruokia ja astioita, leiki mun kanssa”, pyysi kolmivuotias ja talutti mummia roolileikkihuoneeseen.

3-5-vuotiaat Apilat toimivat oppaina ja kävelyttivät isovanhempiaan ympäri koko päiväkodin  esitellen eteisen, ruokalan, salin, ateljeen ja mieluisia leikkipaikkojaan.

Isovanhempia kiinnosti Ebeneserin talon yli satavuotinen historia. Menneistä vuosikymmenistä, 1950-luvulta, oli myös omakohtaisia, mukavia muistoja jaettavaksi. Erään pojan isoisä kertoi olleensa lapsena Ebeneserin lastentarhassa hoidossa ja nyt on lapsenlapsen vuoro olla samassa talossa; ei kuitenkaan enää lastentarhassa vaan päiväkodissa. Isoisä muisti, että jossain kerroksessa puhuttiin suomea, jossain ruotsia ja lapsia ja tätejä (tant) oli paljon.  Pienten lasten rohkeus ottaa kontaktia toisten lasten isovanhempiin sekä kielten ja kulttuurien moninainen rikkaus tekivät vaikutuksen isovanhempiin. Me ryhmän työntekijät saimme kiitosta tärkeästä kasvatustyöstä jota teemme.

Noin parituntisen tapaamisemme puolivälissä oli pulla-herkuttelun vuoro. Ai että itseleivottu pulla maistuikin hyvältä! ”Mä tein ton pullan, mummi ota tuo!” Herkuttelun ohella katsoimme yhdessä pari pientä videotervehdystä isovanhemmilta Kokkolasta ja Sveitsistä, sekä katselimme valokuvia Portugalin mummolasta.

Yhteinen laululeikkihetki muisteluineen huipensi Isovanhempien päivän. Kokoonnuimme saliin, jossa oli penkit piirissä meitä odottamassa. Lauloimme ja lorutimme lasten kanssa alkajaisiksi isovanhemmille. Sitten oli isovanhempien vuoro kertoa: eräs isoäiti opetti meille lapsuutensa leikin ja toi tullessaan pienenä tyttönä Lontoosta tuliaisiksi saamansa Duffy-nallen, jolla oli ikää jo 60 vuotta. Duffy sai kiertää piirissä hellästi sylistä syliin. Sitten yksi isoäiti esitteli lapsille nukkeaan ja toinen isoäiti nalleaan, jotka olivat vuosien kuluessa leikeissä haurastuneet ja niitä oli korjailtu ommellen sieltä täältä. ”Sattuuko sitä?”, eräs lapsi kyseli. Pienet lapset ymmärsivät haurauden ja suhtautuivat kunnioittavasti nukkeen ja nalleen. Eräs isoisä esitteli lapsille mekaanista junarataansa 50 vuoden takaa. ”Wau, miten hieno!”, kuului lasten suusta. Lapset esittelivät myös ikiomia Anna ja Elsa leluja, veturia ja pandaa isovanhemmille, joten ihmettely ja ihailu oli molemminpuolista! Viimeiseksi kysyimme isovanhemmilta: ”Mitä lauluja te muistatte lapsuudestanne?” Lyhyen pohdinnan jälkeen löysimme sekä lasten että isovanhempien yhteisen suosikin: ”Hämä-hämä-häkki-laulu” ei ole koskaan kuulostanut niin ihanalta kuin 1-70-vuotiaiden yhdessä laulamana!

Aila Holopainen, varhaiskasvatuksen opettaja, Aikamatkalla-kouluttaja

10.9.2019 - No Comments!

Sukupolvet kohtaavat päiväkodissa

Kaatosateisena elokuun perjantaina, kun metrotunnelit Helsingin keskustassa tulvivat, kokoonnuimme  varhaiskasvatuksen syntysijoilla Ebeneser-talossa Sörnäisissä. Matkustimme omaan historiaan.

Sade pidätteli alakerran pienen päiväkodin lapsia sisäleikeissä. Ryhmämme varhaiskasvattajat astelivat portaat ylös Lastentarhamuseoon ja esittäytyivät:

Kun minä olin pieni, söimme kesäkeittoa, silakkapihvejä ja chili con carnea. Lapsena leikimme poliisia ja rosvoa ja kymmentä tikkua laudalla. Pihalta kuului lasten naurua ja traktorin ääniä. Istuin Toyotan kyydissä ja joulu oli ihanin juhla. Snoopy-koira oli rakas lemmikkini ja kotona sirkuttivat undulaatit Otto ja Ilona. Syksystä muistan kirpeät pihlajanmarjat ja mädäntyneen sienen hajun. Mauri Kunnaksen Joulupukki oli tärkeä kirja ja luin myös Aku Ankkaa. Television äärellä katselin Otto Triinia, Pokemonia ja Digimonia. Elettiin 1960-, 1970-, 1980-ja 1990-lukua.

Piirsimme ryhmän yhteistä aikajanaa, merkitsimme sinne oman lapsuutemme ja omien lähisukupolviemme lapsuuden vuosikymmenet. Sukupolvet limittyivät toisiinsa. 1960-luvulle kokoontuivat osa ryhmän kasvattajista ja osa kurssilaisten vanhemmista. Siitä taaksepäin vuosikymmenillä kohtasivat vanhemmat ja isovanhemmat. 1940-luvulla äiti Kaisa kohtasi isoäiti Hyran. 1930-luvulla isät Roosevelt ja Uolevi kohtasivat isoisät Dubadon ja Maunon. 1920-luvulla äiti Kirsikka isoäiti Mairen.

Ajallisesti ryhmän lapsuuden vuosikymmenet ulottuivat isovanhempien myötä aina 1890-luvulle asti. Maantieteellisesti sukupolvet kuljettivat moneen suuntaan, esimerkiksi Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Pohjanmaalle, Kosovoon, Yhdysvaltoihin, Viroon ja  Somaliaan.

Pohdimme omia muistojamme omalla lapsuuden vuosikymmenellä. Mikä arjessa on samaa? Jo isovanhempien sukupolvi on saattanut ihailla Peppi Pitkätossua ja leikkiä Barbeilla. Entä mikä oli omassa lapsuudessa erityistä? Ehkä elämän rytmi - television lauantai-tanssit, joita kokoonnuttiin perheen kanssa katsomaan saunan jälkeen? Muoti – kuka muistaa mikrot ja strech-saappaat? Vai tehtiinkö vaatteita itse? Kotityöt – osallisuutta vai pakkopulla? Se, että on nähnyt mistä ruoka tulee ja omasta arkikokemuksesta osaa yhdistää lehmän ja maidon, kanat ja munat?

Kokosimme myös mielikuvittelutehtävällä suvun lahjoja. Mitä ne ovat ja mistä ne kertovat? Viinipullonkorkkeja askarteluun. Virveli ja yhteinen kalaretki. Tiikerikakun valmistuksen salat. Elvistä soittava cd-soitin.  Kirjoja ja piano. Mekko ja kamee-koru. Luistimet.  Itse tehty huonekalu. Omenamehua ja hunajaa.  Kamera ja sukkapuikot.  Ryhmän omien sukupolvien lahjapussista ilmestyi taitoja, luovuutta, kulttuuria, estetiikkaa, ravintoa, yhdessäoloa.

Varhaiskasvattaja peilaa omia kokemuksiaan työssään. Millaisia sukupolvia löytyy päiväkodin työyhteisöstä? Millaisiin aikoihin ja paikkoihin lapsiryhmän perheiden juuret ulottuvat? Aikamatkalla-toiminnassa varhaiskasvattaja tukee lasten ja perheiden osallisuutta sukupolvimuistoja ja omia materiaaleja hyödyntäen, vahvistaa lasten identiteettiä. Kuka minä olen, mistä tulen? Mitä ovat minun tulevaisuutta kannattelevat ja rakentavat muistoni?

Henkilökohtaiset muistot ja kertomukset limittyvät yleiseen ajankuvaan. Suomalaisten kollektiivinen muisti rekisteröi esimerkiksi olkatoppaukset, jupit ja Matti Nykäsen voitokkaat mäkihypyt 1980-luvulta, massaturismin alkuvaiheet ja Keihäsmatkat aurinkorannoille Espanjaan 1970-luvulta, maaltamuuton, Ruotsiin muuton ja kaupunkien uutukaiset lähiöt 1960-luvulta, sodasta selvinneiden mieltä kohottaneet Helsingin olympialaiset ja Miss Universum Armi Kuuselan 1950-luvulta.

Monikulttuurisissa ympäristöissä, kuten monissa pääkaupunkiseudun päiväkodeissa kollektiivisten muistojen kirjo laajenee. Helsingin Sanomien Aikakone palauttaa mieliin, että samaan aikaan kun Virossa elokuussa 1989 muodostettiin käsi kädessä ihmisketju halki Baltian maiden ja laulettiin maata kohti itsenäisyyttä, arki jatkui Helsingissä. Valintatalo myi kotletteja hintaan 1,95 markkaa kappale ja pääkaupunkiseudulla ponnisteltiin kaikkien alle kolmivuotiaiden lasten päivähoidon tai kotihoidontuen rahoittamiseksi tulevalla budjettikaudella.  

Kun Suomessa jännitettiin radalla kompuroineen, mutta voittoon nousseen Lasse Virenin 10 000 metrin juoksua Münchenin olympialaisissa 1972, millaista arkea elettiin Iranissa, Thaimaassa, Kolumbiassa? Mitä tiedän työkaverin tai lasten perheen sukupolvikokemuksista hänen synnyinmaassaan? Todennäköisesti aika vähän. Se, että yhteisiä sukupolvimuistoja ei ole, voi vahvistaa vierauden tunnetta. Voisimmeko yhdessä jakaa muiston?

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2016) kannustaa hyödyntämään lähiympäristön ja lasten perheiden asiantuntemusta oppimisessa.  Mikä on oman lähiyhteisöni historia, nykyisyys, tulevaisuus? Sukupolvien jakamat tarinat kertovat monimuotoisesta maailmasta ja tekevät lapsia ja perheitä näkyviksi omina itsenään. Lasten ja aikuisten vuoropuhelussa tutustutaan yli sukupolvi- ja kulttuurirajojen ja vahvistetaan ymmärrystä ja luottamusta. Siis millaista oli, kun äiti tai isä, mummi tai vaari olivat minun ikäisiäni? Mitä he näkivät kotinsa ikkunasta? Millaisia kotiaskareita tekivät? Keiden kanssa leikkivät? Millaisista asioista iloitsivat?

Aikamatkalla-toiminnassa vahvistamme kertomisen kulttuuria, availemme sukupolvien ikiomia tarina-arkkuja. Aina voi lukea tarinoita kirjoista ja virittäytyä erilaisiin lapsuuksiin. Kuten vaikka astua Tove Janssonin lapsuudenkotiin Katajanokalle kun Tove on tulirokossa, taiteilija-isä Viktor siitä vähät välittää - hemmottelee ateljeessaan lemmikkiapinaansa Popinoa - ja miten kerrassaan raivostuttavaa sellainen käytös Tovesta on. Tästä ja muista lapsuusmuistoista Jansson kirjoittaa kirjassaan Kuvanveistäjän tytär.
Lapsen, työkaverin, isän tai mummin jakama kokemus lapsuutensa arjesta ja juhlasta on kuitenkin aivan erityinen lahja. Se tekee tutummaksi omaa lähipiiriä niin lapselle kuin aikuiselle. Kertomisen ja jakamisen myötä tietoisuus sukupolvista vahvistuu ja ymmärrys maailmasta avartuu muisto kerrallaan.

Liisa Lauerma, FM
Aikamatkalla-kouluttaja

Aikamatkalla-koulutuksia 2019-20 Helsingissä, Porissa, Vantaalla ja Järvenpäässä tukee Opetushallitus.

27.6.2018 - No Comments!

Vaarin kesä 1918

Aikamatka menneiden sukupolvien elämään houkuttelee ja kiehtoo omista juuristaan kiinnostuneita. Oman sukuhistorian kautta voi tutustua erilaisiin henkilöihin, elämänpiireihin, paikkoihin, ammatteihin ja eri vuosikymmenten arkeen. Kaunokirjallisuutta lukemalla pääsee myös sukeltamaan erilaisiin maailmoihin. Omien sukupolvien tarinat tulevat eri tavalla iholle. Omakohtaisuus herättää vahvoja tunteita.

Vuoden 1918 muistovuoden lehtiartikkelit, näyttelyt ja seminaarit, uudet kirjat ja elokuvat ovat herättäneet monia pohtimaan oman sukunsa vaiheita sata vuotta sitten. Mitä tiedän sukulaisteni kohtaloista sata vuotta sitten sisällissodan aikaan?

Oma Jukka-vaarini oli vuonna 1918 Hennalassa, vankileirillä Lahdessa. Ei siitä sen enempää puhuttu mummolassa eikä kotona. Vankileiri oli sana, jonka sisältö ei lapselle auennut. Hennala näyttäytyi minulle jonkinlaisena vaarin nuoruudenseikkailuna. Minä muistan vähäpuheisen Jukka-vaarin mummulan pihapuuhun ripustetusta narukeinusta, itse nikkaroidusta pienestä punavalkoisesta keinutuolista ja Lillukka-vasikasta, jota sain hoitaa.

Kun olin teini-ikäinen, vaari kuoli vanhainkodissa. Kun viimeisen kerran näin vaarin, hän oli laihtunut kovasti. Muistan silloin ajatelleeni, että luurankomainen vanhus on kuin suoraan keskitysleiriltä. Siinä vaiheessa olin jo lukenut Anne Frankin päiväkirjan ja tiesin juutalaisten holokaustista. Vuosi 1918 Suomessa, vankileirit ja nälkiintyneet vangit eivät sen sijaan tulleet ollenkaan mieleeni. Koulun historiantunneilla 1970-luvulla tämä sota oli ohitettu aika nopeasti.

Vaarin kuoleman jälkeen sisällissodista ja poliittisista levottomuuksista ovat muistuttaneet jatkuvat uutiset maailmalta, pakolaiset ja turvapaikanhakijat ensin Chilestä ja Vietnamista, sitten Somaliasta, Balkanilta, Syyriasta. Nykypäivän pakolaisten kokemukset vertautuvat monen suomalaisen omien sukupolvien muistoihin ja kertomuksiin esimerkiksi naisten ja lasten evakkomatkasta Karjalasta Suomeen, tylytyksestä ja ryssittelystä uudella kotipaikalla, nuorista tytöistä saattelemassa karjaa Lapista Ruotsiin, poltetuista taloista. Vuoden 1918 muistovuosi nostaa esiin tapahtumat, jotka ovat julmia, raakoja, kauhistuttavia. Ja joista perheissä ei ole ehkä paljoa puhuttu.

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee blogissaan museoiden merkitystä vaikeiden historian vaiheiden käsittelyssä. Hän viittaa Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määritelmään museoiden tehtävästä. ”Museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä.”

Taiteella on samanlaisia vaikutuksia. Ravistelevia kokemuksia ovat itselleni tänä vuonna olleet esimerkiksi Anneli Kanton kirjasta dramatisoitu Kom-teatterin näytelmä Veriruusut tai lukupiirissä kerrattu F.E.Sillanpään klassikkoromaani Hurskas kurjuus (1919).

Vuoden 1918 kollektiivinen muistelu herätteli minuakin ottamaan selvää Jukka-vaarin vankileiriajasta. Asiakirjat kertoivat, että 22-vuotias nuori mies vietti vankileirillä kaksi ja puoli kuukautta, vapusta heinäkuulle.

Ainoa perhepiirissä kuulemani muistelukertomus vaarin vankileiriajasta liittyy kotiinpaluuseen. Omaiset kiittelivät naapurin vanhaa emäntää, joka ymmärsi, että nälkiintyneen ruokailu pitää aloittaa hyvin pienistä annoksista. Mitä vaari reilun kahden kuukauden aikana Lahden Hennalassa näki ja koki, siitä ei puhuttu.

Tutkimuksia lukemalla saa kuitenkin tietoa. Hennalassa oli enimmillään 13 000 vankia, joista 2200 naisia ja lähes 300 alle 16-vuotiasta lasta. Vankeja teloitettiin kasarmi 5:n takana olevassa metsikössä. Joukkohaudalla on nykyisin kuusiaidalla ympäröity puistikko muistomerkkeineen. Teloitusten lisäksi vankeja kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Tulirokko ja espanjantauti raivosivat.

Vaari selvisi takaisin kotikyläänsä olosuhteista, joissa ihmisarvoa ei ollut. Vastaavia kokemuksia on sodan jaloissa sinnittelevillä tai pakenevilla lapsilla ja aikuisilla parhaillaankin eri puolilla maailmaa.

Tietoisuus omasta historiasta antaa perspektiiviä tämän päivän kohtaamisiin. Suomalaisten parin sukupolven takaiset kokemukset sisällissodasta ovat yllättävän lähellä. Monella maahanmuuttajalla sota on osa oman elämän tarinaa.

Liisa Lauerma
projektipäällikkö

Vaarin kanssa

Vaarin kanssa

11.6.2018 - No Comments!

Esineet heräävät eloon ja kuljettavat tarinaa Aikamatkalla-työpajoissa

Kahden viime vuoden aikana olen vetänyt useita Aikamatkalla-työpajoja. Työpajoissa olen opettanut lapsille ja aikuisille, mitä esineteatteri on. Esineteatteri on yksi nukketeatterin osa-alueista. Nukketeatterissa kysymys on siitä, että eloton materiaali herätetään henkiin yhden tai monen ihmisen avustuksella. Nukke voi olla taitavasti rakennettu, monimutkainen kokonaisuus tai yksinkertaisesti pelkkä esine.

Nukketeatterin tekemisessä esineet ovat kiinnostavia, erityisesti käytetyt, vanhat esineet. Vanhoissa esineissä on taikaa. Salaperäinen, näkymätön tarinoiden verho ympäröi niitä, koska esineisiin jää aina käyttäjänsä jälki, merkki.

Vanhoissa esineissä näkyy kulumia, on naarmuja, on halkeamia; ne ehkä on maalattu moneen kertaan uudelleen. Kun esineet on tehty kestävistä materiaaleista kuten puusta tai raudasta, ne voivat aloittaa aina elämänsä uudelleen.

Esineteatterissa esineet saavat oman tahdon, oman äänen, ja ne liikkuvat kukin omalla tavallaan. Esineet ovat silloin tuntevia ja ajattelevia. Ne heräävät eloon avustajan välityksellä.

Avustaja, joka liikuttelee esinettä, päättää, mikä tyyli ja tapa kullekin esineelle sopii. On hyvä kokeilla erilaisia tapoja liikkua ja esinettä kannattaa käyttää luovasti, irrottautua edellisestä käyttöesineen tehtävästä ja rakentaa esineelle uusi tehtävä. Esine itsessään voi olla jo valmiiksi tietyn muotoinen niin, että on helppo keksiä sille uusi rooli näyttämöllä.

Vyö on upea käärme, vispilä on rouva hienohelma, rahapussi juttelee miehen suulla.

Kun esine alkaa puhua, niin sellaista elämää esineet eivät koskaan osanneet itselleen odottaa ja uskon, että ne hykertelevät tyytyväisyydestä.

Mielikuvitus on aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista. Sen ansiosta voimme täysin heittäytyä esineiden kautta rakennettuun tarinaan. Mielikuvitus täydentää tarinaan asioita, jotka konkreettisesti puuttuvat. Kykymme kuvitella luo puuttuvat asiat esineen ympärille ja siten pystymme eläytymään esineen esittämään hahmoon.

Otetaan esimerkki. Vanha kenkälesti lepää sinisen kankaan päällä. Se on kauniin värinen, kiinnostavan muotoinen, sitä on miellyttävä katsella. Vanha esine avaa oven menneeseen, aikaan, jolloin suutari rakensi lestin avulla kenkää.

Nukketeatterissa kenkälesti saa uuden tehtävän. Se esittää yhdessä muiden erikokoisten lestien kanssa pukkia sadussa Kolme pukkia ja peikko. Tämä vanha tuttu satu saa aivan uuden lähdön, kun näyttämölle asettautuu suutarin välineistöä.

Aikamatkalla-työpajojen aikana olen esittänyt sadun pukeista ja peikosta yhdessä lasten kanssa monta kertaa.

Mikä on peikko? Lapset ovat valinneet peikoksi puuhöylän. Ja miten hurja ja pelottava tuo puuhöylä voikaan olla, kun se örisee, ärisee ja uhkailee sillan alla ylikulkeville kenkälesteille.

Monelta lapselta menevät sormet suuhun, kun he jännittävät, kuinka tarinassa oikein käy, vaikka kaikki tietävät, kuinka tarina loppuu.

Minä kerron tarinan ja lapset tulevat mukaan kerrontaan tekemällä äänitehosteita omalla suullaan, taputtamalla ja tömistelemällä. Tunnelma on katossa. Yhdessä luotu jännite nappaa mukaansa.

Loppukohtauksen koittaessa eläydymme tarinaan niin voimakkaasti, että voimme tuntea kosken kuohujen pärskähdyksen ihollamme, kun peikko lentää virtaavaan koskeen ja kulkeutuu kaukomaille kauaksi pois. Sormet ovat nyt pois suusta, ja levollinen hymy on palannut kasvoille. On loppuaplodien aika.

Anne Lihavainen, nukketeatteritaiteilija

 

Aikamatkalla-draamatyöpajoissa on hyödynnetty perheiltä saatavia omia esineitä. Anne Lihavaisen ohjaama esineteatterituokio meneillään päiväkoti Liinakossa.

Aikamatkalla-draamatyöpajoissa on hyödynnetty perheiltä saatavia omia esineitä. Anne Lihavaisen ohjaama esineteatterituokio meneillään päiväkoti Liinakossa.

14.5.2018 - No Comments!

Vuoropuhelu eri sukupolvien kesken on rikkaus

Aikamatkalla-toiminnassa kutsumme vanhempien lisäksi isovanhempien sukupolven jakamaan lapsuusmuistojaan ja osallistumaan toimintaan yhdessä lastenlastensa kanssa. Lastentarhamuseossa järjestettiin 17.4.2018 seminaari, jossa nähtiin esimerkkejä valokuvan käytöstä perhehistorian käsittelyssä, kuultiin esimerkkejä päiväkotien toiminnasta isovanhempien kanssa ja tutkittiin vapaaehtoisten kokoamia Aikamatkalaukkuja.

Valokuvataiteilija sukeltaa perhehistoriaan

Äidin kiehtovat tarinat ihmisistä rajan taakse jääneestä kotikylästä Muhniemellä sekä muutamat evakkomatkalta säilyneet huonekalut ja esineet entisestä kotitalosta käynnistivät huhtikuisen Aikamatkalla- seminaarin kutsuvieraan, valokuvaaja Raakel Kuukan luovan prosessin, joka jatkuu edelleen vahvana. Kuukka on löytänyt aiheet läheltä, omasta perhehistoriastaan. Hän on käsitellyt perheeseen ja sukuun liittyviä teemoja vuosien kuluessa lukuisissa näyttelyissä erilaisin näkökulmin ja valokuvateknisin menetelmin.

Kunnioitus ja arvostus kulttuuria ja itse tekemistä kohtaan on kodinperintöä. Raakel Kuukka on työstänyt erilaisia sarjoja ”rakennettuja valokuvia” esimerkiksi kodin tekstiileistä, äitinsä käsitöistä ja isänsä sodanaikaisia puhdetöistä. ”Olivatkohan paljon työstämistä vaatineet, taidokkaat puutyöt eräänlaista terapiaa miehille sodan kauheuksien keskellä”, pohti Kuukka. Kuvattuihin esineisiin liittyy paljon tunnetta ja merkityksiä.

Kuukan valokuvat ja videoteokset ovat esineiden lisäksi käsitelleet suvun naisten elämän koko kaarta: lapsuuden perhettä ja sen menettämistä, omaa perhettä ja tyttären monikulttuurisen identiteetin etsintää.

 
Isovanhemmat mukaan päiväkodin arkeen

Espoolaisessa Olarin päiväkodissa lapsilla on ollut tapana esiintyä mummoilleen ja vaareilleen isovanhempien päivänä. Tälläkin hetkellä isovanhemmat saavat nauttia lasten esityksistä, mutta heitä on onnistuneesti saatu myös osallisiksi päiväkodin toimintaan. Päiväkodin johtaja Marina Primietta kertoi toimivasta mallista: isovanhemmat kutsuttiin syksyn alussa vanhempien välityksellä omaan iltatapaamiseen, jossa tutustuttiin toisiinsa, kerrottiin Aikamatkalla-toiminnasta ja aiemmista hyvistä kokemuksista isovanhempien kanssa. Ja mikä tärkeintä; kysyttiin isovanhempien toiveita, mitä haluaisitte tehdä, miten olla osallisina lastenlastenne päiväkotielämässä?

Ideoita tuli runsaasti: osa halusi tulla mukaan retkelle teatteriin tai luontoon, osa halusi tulla lukemaan satuja tai pelaamaan, osa askartelemaan kaarnaveneitä tai linnunpönttöjä, osa leipomaan ja osa kertomaan omista lapsuusmuistoistaan valokuvien ja esineiden kera. Illan aikana kerättiin yhteystiedot ryhmien työntekijöitä varten, jotta hyvät suunnitelmat pystyttiin toteuttamaan eri ryhmissä, omien lastenlasten ja heidän kavereidensa kanssa. Osallistumiselle arjen toimintaan ei tarjota yhtä erillistä päivää, vaan se voi toteutua silloin kun isovanhemmalle ja ryhmälle sopii.

Eskariryhmä Aikamatkalla isovanhempien kanssa

Järvenperän päiväkodissa Espoossa Aikamatkalla-toiminnan teemaksi esikouluryhmässä valittiin juhlat. Isovanhempia lähestyttiin perinteisellä postissa lähetetyllä kirjeellä. Ryhmän lapset lähettivät vuoden vaihteessa työntekijöiden ja vanhempien avustuksella isovanhemmille kirjeen, jossa pyydettiin muistoja kevään juhlista ja lauluja, joita isovanhemmat lauloivat itse lapsena sekä lauluja joita he lauloivat lapsilleen (eskareiden vanhemmille) silloin, kun nämä olivat pieniä. Samassa kirjeessä isovanhemmat kutsuttiin vieraaksi Isovanhempien päivään parin kuukauden päästä. Kirjeiden vieminen postilaatikkoon ja paluupostin odottaminen olivat eskareille jo itsessään pieni aikamatka nykyisellä sähköisen viestinnän aikakaudella. Kirjeiden saapumista odotettiin jännityksellä ja kiehtovia muistoja kuunneltiin tarkasti. Saadut muistot olivat sisältönä toiminnassa monella tavalla: kevään juhlista ja lauluista piirrettiin ja maalattiin upeita kuvia, juhlamuistoja yhdistelemällä syntyi marionettiteatteriesitys ja eri vuosikymmenten lauluista koottiin potpuri kevätjuhlaan. Isovanhempien päivä keräsi runsaasti osallistujia ja mummojen ja vaarien sylejä myös lainailtiin, koska kaikilla ei ollut mahdollisuutta osallistua.

 
Vapaaehtoiset pakkasivat Lastentarhamuseoon Aikamatkalaukut

Isovanhempi-ikäisiä vapaaehtoisia on ollut mukana Aikamatkalla-toiminnassa Lastentarhamuseossa syksystä 2015 alkaen. Vapaaehtoiset ovat osallistuneet koulutukseen, joka koostui omasta muistelusta ja muistojen luovasta työstämisestä. Alussa monella oli tunne, ettei muistoja omasta lapsuudesta tule mieleen. Pipsalle avain muistoihin olivat vanhat esineet ja valokuvat, jotka toivat mieleen tarinoita, joita hän on sittemmin tallentanut muistiin. Myös käsityöt ja vanhat vaatteet ovat herätelleet muistoja. Erja-Maria kokee liittyvänsä isoäidin neliöitä virkaten sukupolvien ketjuun yhdessä taitavasti virkkaavan isoäitinsä ja lapsenlapsensa kanssa. Päivin lapsuuden käynnit ompelijalla ja työvaiheet vaatteen tekemisessä synnyttivät edelleen jatkuvan kiinnostuksen tekstiilejä ja käsitöitä kohtaan.

Lastentarhamuseon tapahtumissa ja keskiviikon museopäivinä esillä olevat teemalliset Aikamatkalaukut ovat syntyneet yhteistyössä vapaaehtoisten kanssa omien lapsuusmuistojen, valokuvien ja esineiden innoittamina. Vapaaehtoiset ovat myös lahjoittaneet esineitä laukkuihin. Laukkuja ei pelkästään katsella, vaan niistä ammennetaan ideoita ja esineitä leikkiin ja työpajoihin. Kahvinpapuja jauhetaan kahvimyllyllä ja leikitään kahvikutsuja pikkukupeilla, langoista solmitaan tupsuja ja ystävyydennauhoja ja tilkut otetaan maatilaleikkiin puisten pikkueläinten kanssa. Vapaaehtoiset osallistuvat mahdollisuuksiensa mukaan myös työpajojen järjestämiseen Lastentarhamuseon tapahtumissa. Kaikesta touhusta huolimatta he kertoivat olevansa saamapuolella: vuoropuhelu eri sukupolvien kesken on mahtava rikkaus!

Löydät kuvia Aikamatkalaukuista ja niihin liittyvät toimintavihkoset osoitteesta: https://www.aikamatkalla.fi/matkalaukku/.

Aila Holopainen, kouluttaja, Aikamatkalla-hanke

18.12.2017 - No Comments!

Lapset Aikamatkan rakentajina

Uuden varhaiskasvatussuunnitelman (2016) mukaan varhaiskasvatuksen tehtävänä on tukea lasten kehittyviä osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja sekä kannustaa oma-aloitteisuuteen. Lasten arvostava kohtaaminen, heidän ajatustensa kuunteleminen ja aloitteisiin vastaaminen vahvistavat lasten osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja. Osallisuus synnyttää innostusta ja sitoutumista toimintaan, halua olla yksi muiden joukossa. Lapsi on myös osa kotia sekä ympäröivää yhteiskuntaa ja sen ajankohtaisia tapahtumia.

Lapsi sai tuntea, että pääsee esille

Aikamatkalla-hankkeessa lapsen osallisuudella tarkoitetaan sitä, että lapsi jakaa omia juuriansa koskevia kysymyksiä perheensä, päiväkodin aikuisten ja toisten lasten kanssa; lapsi on osallisena perheen ja suvun historiassa. Lapsi jakaa omia tarinoitaan muiden kanssa sekä pohtii omaa paikkaansa historian ja sukupolvien jatkumossa. Lapselle tulee antaa tilaa ja aikaa oman ajattelunsa kehittämiseen. Pitkäkestoinen teematyöskentely antaa lapsille riittävän ajan ja tilan. Kun päivähoidon työntekijöille annetaan mahdollisuus pohtia omaa lapsuuttaan, se herkistää heitä kuulemaan jokaisen lapsen tarinan yksilöllisesti. Kun lasten kanssa käsiteltävä teema valitaan lasta lähellä olevista asioista, lapsella on kokemuksia ja mielipiteitä siitä. Lapsen aktiivisuus ja rohkeus kasvavat ja hän kokee itsensä tärkeäksi.

Jotta lapsi voisi kokea osallisuutta, hänen tulee saada olla aktiivinen toimija, jolla on ajatuksia, ideoita ja aloitteita ja jonka ajatuksiin suhtaudutaan vakavasti ja arvostaen. Aikamatkalla-toiminta koostuu eri sukupolvien matkasta, jossa myös lasten ajatuksilla on oma sijansa. Aikamatka alkaa lasten ajatusten ja kokemusten kuulemisesta, kun lapset kertovat omia tarinoitansa päiväkodissa. Nämä lasten tarinat ovat dialogissa perheiltä saatavien tarinoiden ja muistelupuheen kanssa. Kun lasten perheiltä kysyttiin leikkimuistoja, lapset saivat myös jakaa oman lempileikkinsä. Näin keskustelussa kymmenen tikkua laudalla –leikki kohtaa lego-leikin ja Star Wars –leikin. Kai Alhasen (2016) mukaan dialoginen keskustelu edistää syvällistä ymmärtämistä, keskustelussa oppii ja ajattelu kehittyy. Kun lapset ja aikuiset ovat dialogissa keskenään, voidaan ajatella, että oppiminen on molemmin suuntaista. Lapset oppivat aikuisilta eri sukupolvien tarinoiden kautta ja aikuiset oppivat lapsilta heidän ajattelustaan tässä ja nyt. Dialogisessa keskustelussa kunnioitetaan keskustelukumppania ja asetutaan tasa-arvoiseen suhteeseen, vaikka toinen osapuoli olisi lapsi tai esimerkiksi toisen kulttuurin edustaja.

Aikamatkalla käytetään monipuolisesti erilaisia taidekasvatuksellisia menetelmiä (musiikillinen, kuvallinen, sanallinen, kehollinen ilmaisu) perheiltä saatujen sisältöjen käsittelyyn. Aikamatkalla -toiminnan sisältönä ovat perheiltä saadut valokuvat, esineet, tekstiilit ja kirjoitetut muistot. Toiminnasta tulee pienille lapsille ymmärrettävää ja konkreettista, kun mukana on kotoa tuotuja arkisia materiaaleja, joihin liittyy myös vahva tunneside. Lasten kotoa tuomia sisältöjä voi käsitellä esimerkiksi aamukokoontumisilla. Tarinoita jaetaan ja lasten omia ajatuksia kysytään. Olennaista kuitenkin on, että sisällöt lähtevät elämään pidemmäksi aikaa lasten leikeissä, draamatyöskentelyssä tai vaikkapa taiteellisessa tekemisessä. Tarinat, valokuvat tai esineet muuntuvat lasten toiminnassa koulun oppitunnin draamaleikiksi, leikkikorteiksi tai työaskareiden tekemiseksi. Tärkeää on lapsille ominainen toiminta, ei pelkkien sisältöjen ”kaataminen” osaksi lasten tietovarantoa, vaikka silläkin on oma identiteettiä tukeva ja omia juuria vahvistava merkityksensä. Tärkeänä osana toimintaa on myös Aikamatkalla-sisältöjen nouseminen osaksi lasten omaa spontaania toimintaa, esimerkiksi leikkiä. Moninaiset perheiden kulttuuriperinnöstä ammennettavat muistot ja kokemukset antavat aineksia lasten ajattelulle, uuden lasten kulttuurin tuottamiselle. Aikamatkalla kannustetaan myös hyödyntämään museoiden ja kirjastojen ja muiden kulttuurilaitosten tarjoamia mahdollisuuksia, jotka laajentavat ja rikastuttavat työskentelyä. Näin henkilökohtaisesta tulee yleistä.

Kun ryhmissä on esillä yksittäisten lasten ja perheiden valokuvia ja kotivierailukuvia busseissa, kehyksissä, vihkoissa ja seinillä, päiväkoti on enemmän lasten paikka

Yi-Fu Tuanin (2008) mukaan omat tavarat ja paikat vahvistavat lasten persoonallisuutta. Kaikilla ihmisillä näyttää olevan henkilökohtaisia tavaroita sekä joku oma paikka, oli se sitten oma tuoli huoneessa tai nurkka asuntovaunussa. Kun ihminen saa jättää ”jäljen” ympäristöönsä, siitä tulee merkityksellinen ja siihen koetaan osallisuutta. Aikamatkalla – hankkeen toiminnasta saadut kokemukset tuovat esille henkilökohtaisen tilan merkityksen lapsille. Lapsi saa kokea olevansa tärkeä tuodessaan päiväkotiin jonkun oman materiaalin, vaikkapa oman perheen valokuvan tai ukin vanhan kravatin. On tärkeää, että päiväkodissa mietitään, miten aikamatkasisältöjä sijoitetaan lasten ulottuville osaksi alati rakentuvaa leikkiä ja toimintaa. Aikamatkalla kotoa tuotuun materiaaliin liittyy vahva tunneside. Lasten oma henkilökohtainen tila rakentuu ja tulee näkyväksi päiväkotiin tuotavan materiaalin kautta. Omat ja toisten tavarat ja tarinat luovat arvostavaa ja merkityksellistä rakennettua ja sosiaalista oppimisympäristöä.

Minä olen ok ja sinä olet ok

Perheiden kanssa tehtävään yhteistyöhön ja lasten ja perheiden osallistamiseen tähtäävä Aikamatkalla-toiminta toteuttaa kokonaisuudessaan Uuden varhaiskasvatussuunnitelman (2016) Minä ja meidän yhteisömme – oppimisen alueen tavoitteita. Aikamatkalla perheiden moninaisuutta pidetään rikkautena. Moninaisuus tulee perheiden jakamien sisältöjen avulla näkyväksi ja lasten ja myös aikuisten tietoisuus toinen toisistaan lisääntyy. Tähän oppimisen alueeseen sisältyy myös vahva arvolataus. Ihmiset ovat omanlaisiaan, mutta samanarvoisia, voimme oppia toisiltamme. Minä olen ok ja sinä olet ok.

Taina Sillanpää
Toiminnanjohtaja
Ebeneser-säätiö

4.12.2017 - No Comments!

Aikamatkalla eri sukupolvien lapsuuksiin

juna

Aikamatkalla-hankkeessa 2015 – 17 olemme kehittäneet yhdessä päiväkotien ja asukaspuistojen kanssa menetelmiä ja välineitä lasten ja perheiden osallisuuden vahvistamiseen varhaiskasvatuksessa. Perheiltä on pyydetty sisältöjä toimintaan. Sisällöt ovat olleet valokuvia, esineitä ja tekstiileitä sekä vanhempien ja isovanhempien tai muun lähipiirin pieniä lapsuusmuistoja. Myös työntekijät ovat osallistuneet omilla muistoillaan ja materiaaleillaan.

Yhdistettynä lasten ajatuksiin ja pohdintoihin tästä päivästä muistot ovat käynnistäneet vuoropuhelua eri sukupolvien kesken. Lasten kanssa yhdessä on ihmetelty ja oivallettu, tutkittu, hämmästytty, lumouduttu. Muistojen hyödyntäminen toiminnassa on synnyttänyt jotain uutta. Päiväkodeissa ja asukaspuistoissa on lasten kanssa loruteltu, laulettu, askarreltu, piirretty, valokuvattu ja hyödynnetty digitaalisia sovelluksia. Muistot ovat rikastuttaneet leikkejä ja ne ovat olleet draaman aineksina esimerkiksi esineteatterissa, varjoteatterissa ja marionettiteatterissa.

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julkaisimme nettisivuillamme maalis-joulukuussa 2017 Aikamatkalla - Muistojen kalenteria. Kymmenen muistojen teemaa ja kymmenen kuukautta: yhteensä sata lapsuusmuistoa ja tarinaa eri sukupolvilta ja vuosikymmeniltä. Muistojen ja ilmaisun kirjo kuvastaa jakamisen ja jakajien moninaisuutta. Mukana on nopeasti arjessa jaettuja pieniä välähdyksiä ja laveampaa muistelua, tilanteen ja muistelijan mukaan. Aikamatkalla emme arvota emmekä anna pisteitä tyylistä tai kerronnan pituudesta. Jokainen jaettu muisto on pieni kohtaaminen kertojan ja kuulijan kesken ja sellaisena itsessään arvokas.
Kalenteriin kanssamme muistoja jakoivat Aikamatkakumppanimme: mukana olleiden päiväkotien kasvattajat, Ymmerstan, Järvenperän, Heikkilän, Jousen, Ellipsin ja Köpaksen päiväkotien lapset ja perheet, Aikamatkalla-vapaaehtoiset, Emma&Elias –ohjelman koordinaatiotiimi, yhteistyökumppanimme Suomen vanhempainliitosta, nukketeatterityöpajoja ohjanneet Anne Lihavainen ja Ilpo Mikkonen sekä graafikkomme Ismo Rekola. Suuri kiitos kaikille! Tämän kalenterin sata muistoa ovat vain makupala kaikesta Aikamatkalla-toiminnassa jaetusta. Tarinankertojia ja myös muistojen teemoja on paljon suurempi joukko.

Lapsuusmuiston kertominen päiväkodissa, kotona tai mummolassa on lahja lapselle. Kertomalla otamme lapsen osaksi omaa tarinaamme, tarjoamme evästä lapsen identiteetin kehittymiselle, pohjustamme tulevaisuutta. Aikuisten kesken lapsuusmuistot ovat yksi tapa tutustua toiseen vähän paremmin. Lapsuus on kaikkien eri ikäisten yhteinen kohtaamispaikka.

Muistojen kalenterin myötä kannustamme ajatusten vaihtoon eri sukupolvien lapsuuksista yhdessä lasten ja aikuisten kanssa kotona, mummolassa, päiväkodissa, asukaspuistossa, kerhossa, työyhteisön kesken. Se mitä jaamme lasten kanssa tänä päivänä siirtyy osaksi heidän omaa muistojen kirjastoaan. Heidän lastensa ja lastenlastensa kautta tarinat voivat elää hyvinkin seuraavat sata vuotta.

Jaetaanko muisto!

Liisa Lauerma,
projektipäällikkö

19.10.2017 - No Comments!

Äidin omat satumuistot

Yleensä kaapit olivat kiinni. Vaaleankeltaiset lakatut ovet pitivät niiden sisällön siististi salassa.

Tässä huoneessa syötiin nimittäin koulussa lounasta: hernekeittoa, kesäkeittoa, pinaattikeittoa, puuroa. Kiertävä englanninkielen opettaja piti tuntinsa samassa tilassa, kun lautaset oli kerätty ensin pois. Välillä sinne saapui terveydenhoitaja ison fluoripönikän kanssa ja lavuaarin ääressä purskutettiin hampaita.

Hengenravinnon vuoro oli koulun jälkeen ja ehkä kerran viikossa iltaisin. Lakattujen korkeiden kaappien, joita oli ehkä kolme ikkunan molemmin puolin, ovet avautuivat. Siistit rivit kirjanselkiä kutsuivat seikkailujen maailmaan. Eläydyin Anni Swahnin Iris-rukan ja Tottisalmen perillisten kohtaloihin, ahmin kaikki Viisikot, matkustin Tarzanin ja apinoiden perässä viidakkoon. Muistan kirjan tuoksun ja kansien pinnan pehmeän tunnun. Maalaiskansakoulun kirjasto ja sen kirjat olivat ensimmäinen ikkuna maailmaan kotipiirin ulkopuolella. Kerran olin kyllä käynyt automatkalla Norjassa ja mustavalkoisesta televisiosta katsellut Peyton Placea. Kirjojen kanssa pääsin moniin muihinkin paikkoihin.

Filosofi Kai Alhanen kirjoittaa kirjassaan Dialogi demokratiassa osallisuuden kyvyistä. Niistä yksi on kyky kuvitella. Ymmärtääksemme arkielämän vuoropuhelussa toisten kertomaa joudumme venyttelemään oman kokemusmaailmamme ulkopuolelle, kuvittelemaan. Kirjallisuus ja taide ylipäätään tarjoaa meille kokemuksia, jotka avartavat omaa maailmaamme. Kaikkea ei tarvitse eikä voi kokea itse. Kirjojen ja tarinoiden avulla lisääntyy sanavaraston lisäksi myös kyky empatiaan.

Omat muistikuvat lukemisesta liittyvät aikaan 1970-luvun alussa, jolloin osasin jo lukea itse. En pysty muistamaan lukuhetkiä tai unilukemisia oman vanhemman kainalossa. Sen sijaan muistan äidin kerronnan ja jutustelun. Se liittyi hämäränhyssyhetkiin kotona tai kuljeskeluun ulkona luonnossa. Äiti oli suuri mielikuvittelija, näkymättömän maailman, tonttujen ja keijujen ystävä. Maalla, missä syksyn ja talven pimeä oli syvää ja taivas tähdistä kirkas, metsä hiljainen ja samalla rapinaa ja kihinää täynnä, oli helppoa mielikuvitella luonnon näkymätöntä elämää.

Reippaiden Viisikoiden rinnalle nousivat L.M.Montgomeryn Anna-kirjat ja Kanadan kaukaisista Prinssi Edwardin saarista tuli kuin omia kotikontuja. Kuten tuli Muumilaaksostakin, kun isoveli osti minulle pikkusiskolleen Muumi-kirjan toisensa jälkeen. Myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu ja Saariston lapset tulivat läheisiksi.

Sitten tuli nuoruus ja nuori aikuisuus ja toisenlaiset kirjat. Kun omat lapset syntyivät, sukelsimme yhdessä satujen ja mielikuvituksen maailmaan. Yhdessäolon rauhalliset hetket olivat kaikille mieluisia. Esikoinen kainalossa imetin kuopusta ja luimme. Vauvan varttuessa makoilimme sängyssä ja luimme. Vuodesta toiseen, vielä alakouluikäisenä. Kävimme ahkerasti lähikirjastossa. Voi miten paljon parissa kymmenessä vuodessa oli tullut uusia lastenkirjoja! Mauri Kunnaksen kuvakirjat, Nopoloiden Risto Räppääjä ja Heinähattu ja Vilttitossu, Elina Karjalaisen Uppo-Nalle, Eduard Uspenskin Fedja-setä ja monia muita. Luimme Roald Dahlia ja C.S.Lewisin Narnia-sarjan, jota kuopuksen kummitäti innostuneena suositteli ja johon en ollut itse koskaan tutustunut lapsena.
Lasten kasvettua olen satujen maailman suhteen taas omillani. Olen lukemani ja kokemani varassa ja aina voin ammentaa uusista mielikuvitusmaailmoista lisää. Kirjat ja tarinat eivät koskaan jätä yksin.

Eivätkä yksin jätä myöskään sukupolvien tarinat ja muistot. Oman lähipiirin kertomukset omasta lapsuudesta, perheenjäsenten tekemisistä ja kolttosista, arjen askareista, eläimistä, vuodenajoista ja leikeistä sekoittuvat omassa mielessä kaiken muun elämässä koetun kanssa. Joskus mielikuvittelen menneitä sukupolvia asumaan linnoihin, ottamaan erilaisia rooleja kuninkaina, ritareina tai eläinhahmoina, kohtaamaan toisiaan uusissa tilanteissa ja paikoissa. Vuoropuhelu oman historian kanssa voi ottaa leikin muodon ja yhdistellä faktaa ja fiktiota. Sadut ja lastenkirjat antavat tähän aineksia niin lapsille kuin aikuisille.

Liisa Lauerma
projektipäällikkö

Aikamatkalla Avoimessa illassa 17.10. teemana olivat sadut ja satumuistot. Muistelun lisäksi sukelsimme medialeikin avulla omien lempisatukirjojen kuviin.
Aikamatkalla Suomi 100 -Muistojen kalenterissa lokakuussa Ellipsin päiväkodin lapset kertovat lempisaduistaan.