All Posts in Muistot

1.6.2020 - Kommentit pois päältä artikkelissa Kesäretkellä

Kesäretkellä

Koronakevään poikkeusoloissa retkeily kotikulmilla ja lähimetsissä on ollut suosittua ajanvietettä. Näyttää siltä, että nyt alkavana kesänäkin lomalaiset virkistäytyvät enimmäkseen lähikohteissa tai mökeillä ja suuntaavat matkansa kotimaahan.

Kysyimme kevään Aikamatkalla-kurssilaisilta Helsingistä ja Vantaalta, mitä lapsuuden kesistä on jäänyt mieleen. Kurssilaisten muistot kertovat, että elämysten perässä ei välttämättä tarvitse matkustaa kauas. Tärkeitä kesämuistoja syntyy lähellä, pienistä suurista yhdessäolon hetkistä.

Saija kertoo kesästä kaupungissa: ”Muistan omista lapsuuden kesistä kuinka Helsingissä oli leikkipuiston kesäruokailu missä kävimme kolme vuotta vanhemman veljeni kanssa useana kesänä. Tunnelma oli kiva ja kesät lämpimiä.” Tunnelmallinen kaupunkijuhannus vietettiin perheen kanssa Seurasaaressa kokkoja katsellen. Mummolassa Keski-Suomessa pääsi metsään ja tädin kanssa mustikkaan. ”Illalla syötiin sitten mustikkamaitoa serkkujen kanssa.”

Tainan kesämuistot liittyvät mereen ja uimiseen sekä pyöräilyyn ja isovanhempien kanssa vietettyyn aikaan. Kohokohtia olivat retket merenrannalle Vaasan lähistöllä Munsalassa. ”Siellä on aivan mahtavan pitkä hiekkaranta ja matalaa, pitkälle saa kahlata että pääsee uimaan.” Matkalla rannalle poikettiin Hännisen leipomoon ja ostettiin munkkipossut. Joskus aika kesällä kävi myös pitkäksi, kun vanhemmat olivat töissä ja piti olla yksin kotona. ”Vaikka asuimme kerrostalossa jossa kavereita oli, eivät he aina olleet mukana.”

Vilman mieluisa kesämuisto on uiminen iskän mökillä. ”Mökillä snorklasin ja katselin kaloja sekä uin erilaisten uimapatjojen kanssa. Kesäisin vietämme aikaa isolla ystäväperheporukalla. Perheiden lapset ovat kohtalaisen saman ikäisiä ja heidän kanssa jaksoimme aina puljata vedessä ja saunoa monta tuntia. Parasta oli tehdä erilaisia hyppyjä laiturilta tai yrittää pudottaa muita veteen”.

Äidin kanssa Vilma retkeili puutarhalle. ”Muistan, kuinka kävimme hakemassa kesäkukkia aina tietystä puutarhasta ja sitten minä sain istuttaa niitä äitin kanssa. Kanankakka jaksoi aina kummastuttaa minua. Muistan hyvin sen tunteen, mikä aina tuli, kun lähdimme kukkaostoksille ja takakontti oli täynnä kukkia!”

Uintireissut ja kesän kukat ovat Sonjankin parhaita muistoja. Kuumina kesäpäivinä koko perhe pyöräili läheiselle uimarannalle. ”Vesi oli kylmää ja minulla kesti aikaa, että uskalsin kunnolla veden alle, mutta sitten en olisi malttanut lähteä pois. Uimarannalla oli kavereita omien perheidensä kanssa ja leikimme vedessä rantaleluilla ja rakensimme hiekkalinnoja. Äiti oli pakannut mukaan evästä: mehua, kahvit aikuisille, viinirypäleitä ja voileipiä ja söimme niitä viltin päällä lämmitellen samalla auringossa. Kun pyöräilimme takaisin kotiin, pysähdyimme matkalla poimimaan luonnonkukka-kimpun ja laitoimme sen maljakkoon kotiin päästyämme. Nämä rantaretket olivat mielestäni lapsena yksiä parhaimmista asioista, joita teimme kesälomalla.”

Annikan uimarannat löytyivät Luukista ja Kaitalammelta, jonne isä vei lapsia autolla. Vähän isompana matka taittui polkupyörällä, 12 kilometriä suuntaansa. ”Ei ollut vaihdepyöriä eikä pyöräilykypäriä, mutta aina päästiin perille ja kotiin ja kivaa oli!”.

Annikan kesään kuului myös kotimaanmatkailua. ”Perheen kanssa tehtiin myös monena kesänä automatkoja ympäri Suomea ja lomailimme yleensä viikon jollakin vuokramökillä, jossa pääsi saunomaan ja uimaan.  Sieltä mökiltä sitten tehtiin autoretkiä lähiympäristöön ja tutustuttiin erilaisiin paikkoihin ja nähtävyyksiin. Muistan, että pitemmät automatkat yleensä aina nukuin ja perille tultuamme ihmettelin, missä olemme? Kun olin 11-vuotias perheeseemme hankittiin Rottweiler- koira. Siellä se "ihmisen kokoinen" koira matkusti siskoni ja minun välissä takapenkillä makoillen vuorotellen jomman kumman sylissä.”

Sannan perheen auto suuntasi kesällä isän kotipuoleen Rääkkylään. ”Automatka kesti noin kolme tuntia, teimme eväät ja pysähdyimme puolessa välissä matkaa. Levähdyspaikalla söimme eväät. Tauko oli hyväksi, sai syödä voileipiä ja juoda maitoa. Kylmälaukussa juomat ja leipäpalaset pysyivät kuumana kesäpäivänä viileänä.
Kun pääsimme perille isämme pikkuveli Matti oli meitä vastassa. Matti asui koko ikänsä kotitilalla. Hänellä oli paljon lehmiä ja vasikoita. Lehmät saivat vapaana liikkua pihalla. Piti vain varoa lehmän lantakasoja, ne meinasi piiloutua pitkän ruohikon alle. Kerran minulle kävi niin että hellepäivänä ollessani paljain jaloin, astuin lantakasaan. Kuuma lanta pursusi varpaideni välistä. Sen jälkeen oli tietysti jalkojen pesun aika.
Matti-sedällä oli myös paljon suomenajokoiria joita hän kasvatti ja myi niitä. Sain hoitaa ja ruokkia niitä siellä ollessamme. Tykkään todella paljon eläimistä ja koirien hoitaminen oli todellakin mieluista hommaa.”

Myös Minnalla on hyviä muistoja maalaiselämästä ja lehmistä. ”Monesti oltiin heinäpellolla. Ilma oli todella kuuma. Sain laittaa seipäisiin tappeja. Homma alkoi jossakin vaiheessa tuntua tylsältä ja sain luvan nostaa heinähangolla seipäälle heiniä. Joskus heinien seasta putkahti sammakko, joskus kaninpoikanen.  Sain myös viedä kahvia pellolle koska työtätekeviä sukulaisia oli joskus jopa kymmenen. Veli ajoi traktoria vaikka oli ehkä 10-vuotias. Eväitä sain olla myös välillä valmistamassa äidin kanssa. Leikimme usein piiloa seipäiden takana ja kuvittelimme niiden olevan peikkoja. Toinen asia mistä tykkäsin oli ötökät ja laitumelle ajetut lehmät. Olin itse kuljettamassa lehmät usein laitumelle. Rakastan lehmiä sen takia vielä tänäkin päivänä. Vaikka matkaa tietä pitkin lehmien laitumelle oli kaksi kilometriä saatiin ne aina kunnialla navetasta sinne siirrettyä. Lehmät pomppivat iloisina kun pääsivät ulos. Ikinä en niitä pelännyt vaikka isoja olivatkin.  Muistan myös vasikat, etenkin pikkupyrrit.”

 

Omia retkikavereita Ruskeasuolla

Lasten kanssa on retkeilty päiväkodissakin. Minna ja Jeanette Ruskeasuolta kertovat, kuinka retkiä on tehty yhdessä ikiomien villasukkapupujen kanssa ilmiöoppimisen merkeissä. Toukokuussa puput seikkailivat lähimetsässä. Lapsi kuvasi oman pupunsa valitsemassaan paikassa ja kertoi miksi juuri se on metsässä kiva paikka. Omien pupujussien seurassa myös metsän jänisten elämä on tullut lapsille tutuksi. Eläinten värin vaihtumista, ruokailua ja jälkiä on yhdessä seurattu ympäri vuoden.

"Niin kuin poimit mansikoita, poimi onnen pipanoita!", loruilee Uppo-Nalle (Elina Karjalainen, Uppo-Nallen ystäväkirja). Pian alkavat kaivatut kesälomat. Niiden jälkeen voikin jakaa yhdessä lasten ja perheiden kanssa mitä kaikkea on lomalla koettu. Millaisia ovat kesän 2020 parhaat muistot?

Hyvää kesää!

Liisa Lauerma, FM
Aikamatkalla-kouluttaja

Kysymyksiä kesämuistojen virittelyyn ja jakamiseen löydät Aikamatkalla-materiaalit -sivulta:

Kysymyskortit suomeksi:
https://aikamatkalla.fi/kysymyskortit/
https://aikamatkalla.fi/wp-content/uploads/2018/01/Aikamatkalla-kysymyskortit_vuodenajat.pdf

Kysymyskortit englanniksi:
https://aikamatkalla.fi/questions/
https://aikamatkalla.fi/wp-content/uploads/2020/04/1_seasons.pdf

27.6.2018 - Kommentit pois päältä artikkelissa Vaarin kesä 1918

Vaarin kesä 1918

Aikamatka menneiden sukupolvien elämään houkuttelee ja kiehtoo omista juuristaan kiinnostuneita. Oman sukuhistorian kautta voi tutustua erilaisiin henkilöihin, elämänpiireihin, paikkoihin, ammatteihin ja eri vuosikymmenten arkeen. Kaunokirjallisuutta lukemalla pääsee myös sukeltamaan erilaisiin maailmoihin. Omien sukupolvien tarinat tulevat eri tavalla iholle. Omakohtaisuus herättää vahvoja tunteita.

Vuoden 1918 muistovuoden lehtiartikkelit, näyttelyt ja seminaarit, uudet kirjat ja elokuvat ovat herättäneet monia pohtimaan oman sukunsa vaiheita sata vuotta sitten. Mitä tiedän sukulaisteni kohtaloista sata vuotta sitten sisällissodan aikaan?

Oma Jukka-vaarini oli vuonna 1918 Hennalassa, vankileirillä Lahdessa. Ei siitä sen enempää puhuttu mummolassa eikä kotona. Vankileiri oli sana, jonka sisältö ei lapselle auennut. Hennala näyttäytyi minulle jonkinlaisena vaarin nuoruudenseikkailuna. Minä muistan vähäpuheisen Jukka-vaarin mummulan pihapuuhun ripustetusta narukeinusta, itse nikkaroidusta pienestä punavalkoisesta keinutuolista ja Lillukka-vasikasta, jota sain hoitaa.

Kun olin teini-ikäinen, vaari kuoli vanhainkodissa. Kun viimeisen kerran näin vaarin, hän oli laihtunut kovasti. Muistan silloin ajatelleeni, että luurankomainen vanhus on kuin suoraan keskitysleiriltä. Siinä vaiheessa olin jo lukenut Anne Frankin päiväkirjan ja tiesin juutalaisten holokaustista. Vuosi 1918 Suomessa, vankileirit ja nälkiintyneet vangit eivät sen sijaan tulleet ollenkaan mieleeni. Koulun historiantunneilla 1970-luvulla tämä sota oli ohitettu aika nopeasti.

Vaarin kuoleman jälkeen sisällissodista ja poliittisista levottomuuksista ovat muistuttaneet jatkuvat uutiset maailmalta, pakolaiset ja turvapaikanhakijat ensin Chilestä ja Vietnamista, sitten Somaliasta, Balkanilta, Syyriasta. Nykypäivän pakolaisten kokemukset vertautuvat monen suomalaisen omien sukupolvien muistoihin ja kertomuksiin esimerkiksi naisten ja lasten evakkomatkasta Karjalasta Suomeen, tylytyksestä ja ryssittelystä uudella kotipaikalla, nuorista tytöistä saattelemassa karjaa Lapista Ruotsiin, poltetuista taloista. Vuoden 1918 muistovuosi nostaa esiin tapahtumat, jotka ovat julmia, raakoja, kauhistuttavia. Ja joista perheissä ei ole ehkä paljoa puhuttu.

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee blogissaan museoiden merkitystä vaikeiden historian vaiheiden käsittelyssä. Hän viittaa Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määritelmään museoiden tehtävästä. ”Museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä.”

Taiteella on samanlaisia vaikutuksia. Ravistelevia kokemuksia ovat itselleni tänä vuonna olleet esimerkiksi Anneli Kanton kirjasta dramatisoitu Kom-teatterin näytelmä Veriruusut tai lukupiirissä kerrattu F.E.Sillanpään klassikkoromaani Hurskas kurjuus (1919).

Vuoden 1918 kollektiivinen muistelu herätteli minuakin ottamaan selvää Jukka-vaarin vankileiriajasta. Asiakirjat kertoivat, että 22-vuotias nuori mies vietti vankileirillä kaksi ja puoli kuukautta, vapusta heinäkuulle.

Ainoa perhepiirissä kuulemani muistelukertomus vaarin vankileiriajasta liittyy kotiinpaluuseen. Omaiset kiittelivät naapurin vanhaa emäntää, joka ymmärsi, että nälkiintyneen ruokailu pitää aloittaa hyvin pienistä annoksista. Mitä vaari reilun kahden kuukauden aikana Lahden Hennalassa näki ja koki, siitä ei puhuttu.

Tutkimuksia lukemalla saa kuitenkin tietoa. Hennalassa oli enimmillään 13 000 vankia, joista 2200 naisia ja lähes 300 alle 16-vuotiasta lasta. Vankeja teloitettiin kasarmi 5:n takana olevassa metsikössä. Joukkohaudalla on nykyisin kuusiaidalla ympäröity puistikko muistomerkkeineen. Teloitusten lisäksi vankeja kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Tulirokko ja espanjantauti raivosivat.

Vaari selvisi takaisin kotikyläänsä olosuhteista, joissa ihmisarvoa ei ollut. Vastaavia kokemuksia on sodan jaloissa sinnittelevillä tai pakenevilla lapsilla ja aikuisilla parhaillaankin eri puolilla maailmaa.

Tietoisuus omasta historiasta antaa perspektiiviä tämän päivän kohtaamisiin. Suomalaisten parin sukupolven takaiset kokemukset sisällissodasta ovat yllättävän lähellä. Monella maahanmuuttajalla sota on osa oman elämän tarinaa.

Liisa Lauerma
projektipäällikkö

Vaarin kanssa

Vaarin kanssa

4.12.2017 - Kommentit pois päältä artikkelissa Aikamatkalla eri sukupolvien lapsuuksiin

Aikamatkalla eri sukupolvien lapsuuksiin

juna

Aikamatkalla-hankkeessa 2015 – 17 olemme kehittäneet yhdessä päiväkotien ja asukaspuistojen kanssa menetelmiä ja välineitä lasten ja perheiden osallisuuden vahvistamiseen varhaiskasvatuksessa. Perheiltä on pyydetty sisältöjä toimintaan. Sisällöt ovat olleet valokuvia, esineitä ja tekstiileitä sekä vanhempien ja isovanhempien tai muun lähipiirin pieniä lapsuusmuistoja. Myös työntekijät ovat osallistuneet omilla muistoillaan ja materiaaleillaan.

Yhdistettynä lasten ajatuksiin ja pohdintoihin tästä päivästä muistot ovat käynnistäneet vuoropuhelua eri sukupolvien kesken. Lasten kanssa yhdessä on ihmetelty ja oivallettu, tutkittu, hämmästytty, lumouduttu. Muistojen hyödyntäminen toiminnassa on synnyttänyt jotain uutta. Päiväkodeissa ja asukaspuistoissa on lasten kanssa loruteltu, laulettu, askarreltu, piirretty, valokuvattu ja hyödynnetty digitaalisia sovelluksia. Muistot ovat rikastuttaneet leikkejä ja ne ovat olleet draaman aineksina esimerkiksi esineteatterissa, varjoteatterissa ja marionettiteatterissa.

Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julkaisimme nettisivuillamme maalis-joulukuussa 2017 Aikamatkalla - Muistojen kalenteria. Kymmenen muistojen teemaa ja kymmenen kuukautta: yhteensä sata lapsuusmuistoa ja tarinaa eri sukupolvilta ja vuosikymmeniltä. Muistojen ja ilmaisun kirjo kuvastaa jakamisen ja jakajien moninaisuutta. Mukana on nopeasti arjessa jaettuja pieniä välähdyksiä ja laveampaa muistelua, tilanteen ja muistelijan mukaan. Aikamatkalla emme arvota emmekä anna pisteitä tyylistä tai kerronnan pituudesta. Jokainen jaettu muisto on pieni kohtaaminen kertojan ja kuulijan kesken ja sellaisena itsessään arvokas.
Kalenteriin kanssamme muistoja jakoivat Aikamatkakumppanimme: mukana olleiden päiväkotien kasvattajat, Ymmerstan, Järvenperän, Heikkilän, Jousen, Ellipsin ja Köpaksen päiväkotien lapset ja perheet, Aikamatkalla-vapaaehtoiset, Emma&Elias –ohjelman koordinaatiotiimi, yhteistyökumppanimme Suomen vanhempainliitosta, nukketeatterityöpajoja ohjanneet Anne Lihavainen ja Ilpo Mikkonen sekä graafikkomme Ismo Rekola. Suuri kiitos kaikille! Tämän kalenterin sata muistoa ovat vain makupala kaikesta Aikamatkalla-toiminnassa jaetusta. Tarinankertojia ja myös muistojen teemoja on paljon suurempi joukko.

Lapsuusmuiston kertominen päiväkodissa, kotona tai mummolassa on lahja lapselle. Kertomalla otamme lapsen osaksi omaa tarinaamme, tarjoamme evästä lapsen identiteetin kehittymiselle, pohjustamme tulevaisuutta. Aikuisten kesken lapsuusmuistot ovat yksi tapa tutustua toiseen vähän paremmin. Lapsuus on kaikkien eri ikäisten yhteinen kohtaamispaikka.

Muistojen kalenterin myötä kannustamme ajatusten vaihtoon eri sukupolvien lapsuuksista yhdessä lasten ja aikuisten kanssa kotona, mummolassa, päiväkodissa, asukaspuistossa, kerhossa, työyhteisön kesken. Se mitä jaamme lasten kanssa tänä päivänä siirtyy osaksi heidän omaa muistojen kirjastoaan. Heidän lastensa ja lastenlastensa kautta tarinat voivat elää hyvinkin seuraavat sata vuotta.

Jaetaanko muisto!

Liisa Lauerma,
projektipäällikkö