aikamatkalla

Kahden viime vuoden aikana olen vetänyt useita Aikamatkalla-työpajoja. Työpajoissa olen opettanut lapsille ja aikuisille, mitä esineteatteri on. Esineteatteri on yksi nukketeatterin osa-alueista. Nukketeatterissa kysymys on siitä, että eloton materiaali herätetään henkiin yhden tai monen ihmisen avustuksella. Nukke voi olla taitavasti rakennettu, monimutkainen kokonaisuus tai yksinkertaisesti pelkkä esine.

Nukketeatterin tekemisessä esineet ovat kiinnostavia, erityisesti käytetyt, vanhat esineet. Vanhoissa esineissä on taikaa. Salaperäinen, näkymätön tarinoiden verho ympäröi niitä, koska esineisiin jää aina käyttäjänsä jälki, merkki.

Vanhoissa esineissä näkyy kulumia, on naarmuja, on halkeamia; ne ehkä on maalattu moneen kertaan uudelleen. Kun esineet on tehty kestävistä materiaaleista kuten puusta tai raudasta, ne voivat aloittaa aina elämänsä uudelleen.

Esineteatterissa esineet saavat oman tahdon, oman äänen, ja ne liikkuvat kukin omalla tavallaan. Esineet ovat silloin tuntevia ja ajattelevia. Ne heräävät eloon avustajan välityksellä.

Avustaja, joka liikuttelee esinettä, päättää, mikä tyyli ja tapa kullekin esineelle sopii. On hyvä kokeilla erilaisia tapoja liikkua ja esinettä kannattaa käyttää luovasti, irrottautua edellisestä käyttöesineen tehtävästä ja rakentaa esineelle uusi tehtävä. Esine itsessään voi olla jo valmiiksi tietyn muotoinen niin, että on helppo keksiä sille uusi rooli näyttämöllä.

Vyö on upea käärme, vispilä on rouva hienohelma, rahapussi juttelee miehen suulla.

Kun esine alkaa puhua, niin sellaista elämää esineet eivät koskaan osanneet itselleen odottaa ja uskon, että ne hykertelevät tyytyväisyydestä.

Mielikuvitus on aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista. Sen ansiosta voimme täysin heittäytyä esineiden kautta rakennettuun tarinaan. Mielikuvitus täydentää tarinaan asioita, jotka konkreettisesti puuttuvat. Kykymme kuvitella luo puuttuvat asiat esineen ympärille ja siten pystymme eläytymään esineen esittämään hahmoon.

Otetaan esimerkki. Vanha kenkälesti lepää sinisen kankaan päällä. Se on kauniin värinen, kiinnostavan muotoinen, sitä on miellyttävä katsella. Vanha esine avaa oven menneeseen, aikaan, jolloin suutari rakensi lestin avulla kenkää.

Nukketeatterissa kenkälesti saa uuden tehtävän. Se esittää yhdessä muiden erikokoisten lestien kanssa pukkia sadussa Kolme pukkia ja peikko. Tämä vanha tuttu satu saa aivan uuden lähdön, kun näyttämölle asettautuu suutarin välineistöä.

Aikamatkalla-työpajojen aikana olen esittänyt sadun pukeista ja peikosta yhdessä lasten kanssa monta kertaa.

Mikä on peikko? Lapset ovat valinneet peikoksi puuhöylän. Ja miten hurja ja pelottava tuo puuhöylä voikaan olla, kun se örisee, ärisee ja uhkailee sillan alla ylikulkeville kenkälesteille.

Monelta lapselta menevät sormet suuhun, kun he jännittävät, kuinka tarinassa oikein käy, vaikka kaikki tietävät, kuinka tarina loppuu.

Minä kerron tarinan ja lapset tulevat mukaan kerrontaan tekemällä äänitehosteita omalla suullaan, taputtamalla ja tömistelemällä. Tunnelma on katossa. Yhdessä luotu jännite nappaa mukaansa.

Loppukohtauksen koittaessa eläydymme tarinaan niin voimakkaasti, että voimme tuntea kosken kuohujen pärskähdyksen ihollamme, kun peikko lentää virtaavaan koskeen ja kulkeutuu kaukomaille kauaksi pois. Sormet ovat nyt pois suusta, ja levollinen hymy on palannut kasvoille. On loppuaplodien aika.

Anne Lihavainen, nukketeatteritaiteilija